Matka materiaaleihin | ruoko & kaisla

Kaisla materiaalina

Oi katso kaislaa – tuo rantojen tuulessa kahiseva soturijoukko. Vaan onkohan kaislaa sittenkään? Sillä usein kun puhumme kaisloista, tarkoitamme kuitenkin järviruokoa eli rytiä.  Kaislat kuuluvat sarakasveihin kun taas putkilomainen ryti puolestaan heinäkasvien heimoon. Kasvitieteeseen tarkertumatta, juhannuksen jälkeisinä viikkoina verannastamme kehkeytyi eksoottinen viidakko, kun aloitin järviruo’osta koostuvan kaislikkomme sadonkorjuun. Syynä tähän on voimistunut hassu unelmani siitä, että haluan työstää kaikkia luonnonmateriaaleja omalta pihaltamme ja saaristosta. Tänä vuonna on ruo’on vuoro. Okei kyllä sinne vähän merikaislaakin tuli vertailuksi mukaan, mutta nyt erityisesti tavoitellaan kuvissa näkyvän järviruo’on materiaalimahdollisuuksia.

Vaikka suhteeni kaislikon kanssa yleisesti on pitkä ja kameran kautta tiivis, sisustuksessa ruoko ja kaislat ovat olleet vain satunnaisia vieraita erilaisissa asetelmissa. Ja rantamaisemien ihailun päälle ripaus arjen realismia – kaislikon ja erityisesti alaa valtaavan ruovikon pitäminen kurissa vaatii joko lihasta tai rahaa. Niittäminen ja ruo’on vedestä korjaaminen on raskas vuosittainen työ, jolla estetään rantaviivaa karkaamasta. Maisemaa on hoidettava ja lopulta ruokomassa päätyy nuotiolle poltettavaksi. Miksipä siis ei yrittäisi hyödyntää tätä kaunista luonnonmateriaalia?

Nyt tuli tarve ja oivallus käyttöesineestä, johon kaukaa ihailtu ja käytännössä parjattu ruoko voisi sopia passelisti. Koska tietoa järviruo‘on hyödyntämisestä on melko vähän saatavilla, lähden käsityöhaasteeseeni kaislaan tutustumisen kautta.

Tämän olen lukenut kaislasta

Aikamoinen salapoliisi saa olla, että kaislasta syväluotaavaa materiaalitietoa löytää. Toista on tuohen kanssa, josta on jaettu paljon yleistä tietoa ja yksityiskohtaisia kokemuksia. Onkin siis tarve koota yhteen vähän kaislatietoa ja jakaa oppimani kanssasi tässä matkan varrella niin kaisla- kuin ruokokokemusten ohella.

Sanotaan, että materiaaliksi käsitöihin järvikaisla on paras (Scirpus lacústris). Suomessa sitä kasvaa myös merenrannoilla jokisuistoissa. Kruunupyy on ollut perinteinen kaislaosaamisen keskittymä, jossa kaislatuotantoa on tutkittu 1700-luvun lopulle. Omasta takaa meillä siis kasvaa merikaislaa järvikaislan sijasta.

Kaisla kerätään juhannuksesta sen kukintaan asti. Sävdagen liikkuu tietysti vuodesta toiseen sääolojen mukana –  tänä kesänä kaisla kukki myöhään. Kaisla kerätään nyhtämällä tai viikatteella, rantoja kahlaten tai veneestä kurkottaen. Kaisla neuvotaan leikkaamaan mahdollisimman läheltä tyveä, jotta saadaan korren maksimipituus hyödyksi. Oikean korjuun ajoituksen hetkellä kaisla kuulemma irtoaa helpoimmin ja on laadultaan sopivan sitkeää.

Kaisla kuivataan ilmavasti, käännellen ja puolivarjossa. Ensin ulkona ja sisälle voi siirtyä viikon parin jälkeen. Tilan valinnassa on syytä huomioida ilmankosteus, ettei homehtumisen vaara vaani lyhteitä. Suomen käsityön museo kertoo, että ennen kaislat säilytettiin olkien kanssa samassa tilassa, jolloin oljet imivät kosteuden.

 

 

Kaislaa voi punoa, palmikoida ja kutoa loimeen. Toisin sanoen esineenä kaisla voi ottaa mm. korin, rasian, maton, verhon, laukun, hatun tai kenkien muodon eri menetelmin. Mielikuvitus on vain rajana – miten sinä näkisit kaislan?

Työstövaiheessa kaislaa kehutaan helpoksi käsitellä. Kuiva kaisla notkistetaan edellisenä päivänä kastamalla veteen ja sen jälkeen käärimällä kankaaseen. Hätäinen puolestaan voi suihkuttaa kaislat kylmällä vedellä ja antaa niiden levätä kostean pyyhkeen sisällä muutaman tunnin.

Paljon ja toisaalta aivan liian vähän olen kaislasta löytänyt tietoa, mutta materiaaliin tutustuessa löysin punontayrittäjän Anelma Savolaisen. Ja miten inspiroivaa onkaan hänen kädenjälki. Koska omaa osaamista ei ole ja Anelman kurssit minusta kaukana, pitää tietoa imeä toisilla tavoin ja hankkia vaan omia kokemuksia. Ja soveltaa rohkeasti myös ruokoon.

Tämän olen kokenut ruo’on kanssa

Milloin kannattaa kerätä ruoko käsityömateriaaliksi?  Siinäpä arvoitus, maaliskuussa sitä näytetään kuvista päätellen tehtävän. En siis asettanut itselleni kaislan tyyliin korjuupäivää tai odottanut talveen. Olen leikannut rannastamme sylillisen pari melkein kuukauden jaksolta molemmin puolin juhannusta. Tähän oli kaksi ajatusta.

Ensiksi halusin tutkia, miten ruoko kasvaa ja irtoaa. Näin pitkältä ajanjaksolta voimme huomata, että ensimmäiset ruokoeräni ovat noin kolmasosan lyhyempiä ja huomattavasti ohuempia kuin viimeisen erän kukkivat rydit. Kokeilin nyhtämistä, mattoveistä sekä saksia. Leikkaaminen tuntui itselle luonnollisimmalta näin ensikertalaisena. Kahlasin reikäset saappaat jalassa kaislikkoa tutkien ja ruokoja tunnustellen. Heinäkuun viimeisen erän ruokojen valinnan kanssa sai olla jo aika tarkka, ettei vaan tullut mukaan nuhruuntuneita.

Toinen ajatus korjuun jaksottamisesta oli väriin tutustuminen. Alkukesän ryti on energisen vihreää, loppukesän puolestaan vaaleampaa. Talviryti viljavan vaaleaa. Ruoko siis menettää väriään auringossa ja kuivatessa, minä taas halusin vihertävää. Kaislan kohdalla neuvotaan että kuivausvaiheessa värin säilymistä voi petrata suolalla – tätä en kuitenkaan ruo’olle tehnyt. Tasavärinen ja -paksuinen materiaali ei ollut tällä kertaa tavoitteena vaan nyt saa luonnollisen värivaihtelun ja tekstuurin rytmit näkyä.

Vielä kolmas käytännön syy korjuun jaksottamiseen oli kuivaustilan puute. Suojattu veranta oli ainoa vaihtoehto kuivaamiseen, mutta en kuitenkaan halunnut uhrata sitä kesänvietolta kokonaan kaisloille. Vaikka verannalla ilma vaihtuu hyvin, kuivuvat ruo’ot toivat sinne eksoottisen tunnelman lisäksi ihanan heinäladon tuoksun. Miten kummallinen yhdistelmä!

Pari viikkoa tosiaan kääntelin kutakin ruokoerää verannan lattialla kaislan korjuutavoista viisastuneena. Sen jälkeen sitten niputin ruokolyhteiksi sisälle roikkumaan. Nyt materiaalit ovat valmisteltu ja odottavat rauhallisia syysiltoja, jolloin keskittyä itse tekemiseen.

Se minkä muodon ja millä metodeilla nämä ensimmäiset ruo’ot tulevat rakentumaan jääköön vielä salaisuudeksi. Lupaan kuitenkin sen täällä näyttää suolaisen itsekritiikin uhallakin, jotta voin syventyä tämän onton ja nivelmäisen materiaalin luonteeseen. Sillä lopputulosta tärkeämpää on mielestäni suunnittelu, oppiminen ja tekemisen ilo.  : )

 

Mökkikoti & neljä vuodenaikaa saaristossa. Tervetuloa!

2 Comments

  1. Reply
    Annika Saaresta

    Ai vitsit, miltäs lopputulos näytti? Mietin keväällä, että voisikohan kaislaa jotenkin hyödyntää, mutta olen käyttänyt sitä vain kasvilaatikoiden pohjalla. 🙂

    1. Reply
      palasaaristoa Post author

      No niinpä, kaisla- ja ruokosiivousta riittää joten miksei sitä voisi hyödyntää. Olen harjoitellut tekniikkaa toisilla materiaaleilla, sillä hukkamatskua ei korjuustani juuri ole. Talven aikana saan kaislatyönikin valmiiksi ja miksei sitä niittäisi jäiltä lisää ruokoa, jotta voi vertailla. 🙂 Kiitti muuten kasvilaatikkovinkistä, laitan ensi kesäksi pari uutta lootaa kasvimaalle.

Vastaa