Kirjahyllyssä – Viimeiset Vieraat. Elämää autiotaloissa (2010)

Kirjahyllyssä – Viimeiset Vieraat. Elämää autiotaloissa (2010)

Niin siinä vaan kävi, että virusflunssa kaatoi tämän naisen sängyn pohjalle jo toistamiseen tänä keväänä. Viikonloppuna olin vielä terveen kirjoissa ja vaivasin kolmen oliivileivän satsia, mutta maanantaiyönä kurkkuun iski sata kirvelevää paperihaavaa ja koko kroppa on kuin särkevää hyytelöä. Eilen nukuin suvereenisti kolmen tunnin päiväunet ja tänään mietin uskaltaako tänne blogin puolelle vilkaistakaan. Ehkei tämä mökkikodin virtuaalikirjaston avaaminen niin riskiä ole, vaikka pää flunssasta sumeana vähän onkin? Ja onhan täällä talven ajalta jo paljon tekstiä odottamassa. Nämä kotipohdintojen kolme ensimmäistä teosta ovat valokuvakirjoja, jotka ovat tarttuneet mukaani viimeisen vuoden tai kahden aikana iskien asumisen ja olemisen hermoihin. 

Tämä virtuaalinen kirjahylly on tavallaan jatkoa viime kesän pohdinnoilleni kotona olemisesta ja kotiin tulemisesta meidän mökkikotimme tiimoilta. Nyt maalataan olemisen tiloja laajemmin, sillä täällä pienessä saaritorpassa yhdistyy monta suurta yhteiskunnallisen muutoksen teemaa esim. syrjässä asuminen, vanhojen talojen kulttuuriperintö ja rajat. Ajattelin antaa tilaa näille teemoille ja niiden ajatusmatkoille kirjojen kautta ja olisi mukava pohtia hieman yhdessä syrjässä asumista tai siitä haaveilemista josko ja kun maaseutu tai vanha talo kotina koskettaa myös sinun elämääsi jollain tavalla nykyhetkessä, mummolan muistoina tai ehkäpä tulevaisuuden unelmana. Nyt kun avataan kissanluukkuja ja tehdään keväthuoltoja, lienee paikallaan lähteä liikkeelle filosofisoimalla vähän vanhan talon elämää. Ensimmäinen nosto kirjahyllyyn heti tämän superherkullisen oliivileivän jälkeen onkin valokuvakirja Viimeiset vieraat – elämää autiotaloissa (2010).

 

oliivileipä

VIIMEISET VIERAAT – ELÄMÄÄ AUTIOTALOISSA (2010, FAGERSTRÖM, RASA, WILLAMO, MAAHENKI, HELSINKI)  

Milloin viimeksi olet avannut valokuvakirjan? Vaikka olen valokuvan intohimoinen ystävä ja kaikista eniten nautin valokuvasta juuri kirjan muodossa, pitää minunkin tehdä välillä asennetyötä rauhoittuakseni kirjojen äärelle digitaalisen kuvatulvan hälinästä. Paitsi rauhoittuakseni, mutta etenkin keskittyäkseni ja syventyäkseni. 

 

KUVAT – MIKSI KATSOA AUTIOTALOIHIN?

Viimeiset vieraat. Elämää autiotaloissa on juuri sellainen omaan maailmaansa ja tunnelmaan imaiseva teos, joka on ollut mukava ottaa käteen sängyssä ennen unia. Kirja itsessään on monen tekijän kokoontuminen autiotaloissa. Valokuvat ovat kärsivällisten luontokuvaajien Kai Fagerströmin ja Heikki Willamon katseen luomaa. Nämä eivät kuitenkaan ole perinteisiä luontokuvia eikä värikästä intahempeilyä. Täällä ei myöskään ihailla vanhojen talojen rappioromantiikkaa yksinkertaisessa #abandoned -hengessä vaan katsotaan nykyaikaa silmään, tutustutaan autiotalojen viimeisiin vieraisiin ja tehdään matkaa itseen sekä omaan luontosuhteeseen. Valokuvissa vanhan hylätyn talon aika on pysähtynyt – nykyhetkessä pölyn keskellä vipeltää ohi hiirenhäntä, supikoiran nappilsilmät ja mäyrän pienet mustavalkoiset kasvot. Tummat low key -kuvat luovat upean utuisen tunnelman yli 150-sivuiselle autiotalokierrokselle ja niitä värittävät Risto Rasan runot.

 

 

TEEMA – MIKSI AUTIOTALOilla on väliä?

Kirjassa vieraillaan useissa autiotaloissa ja tutustutaan moneen yllättäväänkin asukkaaseen luku luvulta. Askelten sijaan taloissa kuuluu rapinaa, kun eteisestä käyvät mäyrät, leivinuunin edestä vilistävät hännät ja ikkunoista kurkkivat supikoirat. Elämää tyhjissä huoneissa, eläimet entisten asukkaiden tavaroiden keskellä. Pölyä. Kuvien tunnelmia kuljettavissa teksteissä löydetään eläimille metaforia ja peilataan elämänkulkua ajasta, jolloin taloissa oli ihmisten lämpöä. Viimeisten vieraiden seurassa saa tutustua myös uhripuuperinteeseen ja asumisen sanojen etymologiaan. Kuvaajat ottavat hienosti lukijan mukaan öisille kuvausretkilleen:

 

“Etsin taskulampun valossa nurkan, jossa ei ole hiirenpapanoita, levitän alustan ja ryömin makuupussiin. (…) Ikkunoiden kuvat vaeltavat lattialla, muuttavat muotoaan, himmenevät ja sammuvat lopulta pois. Pimenee. On otettava pää pussin hupusta. Kun ei näe, täytyy edes kuulla. Rapinaa. Viimeiset lepakot keskiyön tauollaan vai hiiret ja rotat? Aavemaista. Onko siellä sittenkin jotain muuta?”

Kirja yhtäältä tarkkailee ympäristöään ja toisaalta muistelee. “Elämämme peruskivet muurataan varhaisella iällä, ja me kannamme noita perustuksia läpi vuosien.” tuumailee Willamo ja yhdyn tähän täysin.  Sehän on selvää – monille meistä vanha hirsitalo on yksi tällainen peruskivi ja aikuisiällä haikeuden kaivo. Minun tällainen peruskivi ja kaivo on ollut mammala, iso sotien jälkeen rakennettu valkoinen maalaistalo, jonka pihaa reunustivat navetta ja hirsisauna. Täällä kesäisin leikin maitokärryillä ja saunoin maailman parhaassa saunassa, jonne mentiin papan sotkuisen verstaan läpi ja jonka löylyhuoneessa oli muurattu iso vesipata. Onneksi on muistot ja valokuvat, joilla niitä vahvistaa sillä isovanhemmat ovat jo siirtyneet ajasta ikuisuuteen ja tila on ollut autiotalon rapistuksessa erämaassa viimeiset 20 vuotta. Ei ollut talolle jatkotarvetta, yksittäistä tai yhtenäistä. Nyt se rappiotilassaan kertoo tarinaa sotaevakkojen uudelleenrakentamisesta ja selviytymisestä. Toinen pienempi peruskivi on mieheni mummila, vanha keltainen rintsikka jossa portaat narisevat vähän samalla tavalla kuin mammalassani. Mummolla, toisesta talon ensimmäisestä asukkaasta, on mittarissa yli 90 ja hän asuu kotonaan edelleen. Tämän rintsikan rakensivat myös evakot, mutta teollistuvan kaupungin taajamassa sen kulttuurimaisema ja tarina ovat aivan erilaiset verrattuna maaseudun sivukylällä autioituneeseen mammalaan. 

Vanhoilla taloilla on kulttuuriperinnön ja historian kannalta väliä. Ajaessani lapsuuteni kotikylään näin pitkään aikuisiälläkin maisemat mielessäni sellaisina kuin ne lapsuudessani olivat. Välillä vieläkin jonkun mutkan takaa pomppaa jo vuosikymmenen vanha hirvitys kuin uutena. Järkytyksen syynä lienee se, ettei näkö ja sielun silmät ole nykyhetkessä synkassa. Peltojen keskellä seisovat ladot ovat alkaneet myös viime vuosina kaatumaan ja romahtamaan. Joitakin kyllä yritetään suoristaa, toiset ovat oman onnensa lautakasoja. Autiotaloilla ja -ladoilla ei ole väliä kaikille. Maisemalla ja historialla ei ole väliä kaikille. Ja toisaalta autiotalot ovat kuuluneet myös minun lapsuuteni kulttuurimaisemaani – ne olivat mystisiä ja kauniita kummitustaloja, joissa oli taikaa. Osa näistä autiotaloista kolmenkymmenen vuoden aikana on “pelastettu”, osa seisoo edelleen rappiossaan ylpeinä. Mitäköhän mamma tai mummi tuumaisi 2000-luvun autiotalokeskustelusta?

 

JÄLKIAJATUKSIA

Autiotalokierros on koskettanut ja naurattanut. Ehkä vanhan talon remppaurakan edessä sitä epäilee innostuksen keskellä onnistumisen mahdollisuuksia ja toisaalta mitä tapahtuu torppavanhukselle meidän kunnossapidon jälkeen? Remppaammeko tätä kotia 2100-luvun supikoirille? Miksi ylipäätäänsä olemme täällä torpassa? Vanhan hirsitalon valitessamme elämmekö omia muistoja uudelleen tai kohkaammeko menneen yksinkertaisemman elämän nostalgiaa? Vai nostammeko itsemme Suomen rakennusperinnön pelastamisen kaanoniin?  Omat rehelliset vastaukseni mökkikodin osalta on ei ja kyllä ja en.  Koska meillä on kokemusta, muistoja ja oivalluksia eri konteksteissa ja eri-ikäisissä taloissa asumisesta, vanha on onneksi yhteinen valinta. Tästä ajan kerroksellisuudessta tulee kotoinen olo, mutta toisaalta emme ole valinneet tai kärkkyneet kotitilaa sukupiireistä. Halusimme oman kodin ja tukikohdan luonnosta veden ääreltä ja se löytyi täältä saaristosta. Olemmeko nostalgisia hölmöjä? Mökkikodin arki on rentouttavan ja stressaavan akselilla tasapainoilevaa puuhailua, kuten mikä tahansa omakotitalon arki. On kuitenkin totta että monia arkea muovaavia valintoja ohjaa meillä hidastaminen. Yksinkertaisempi arki vaatii fyysistä työtä, mutta tavallaan rauhoittaa läsnäoloon. No entäpä tämän talon pelastaminen?  Miltä me uudet remontoijat tätä pelastamme? Menneiltä virheiltä, ajan hampaalta, turmiolta ja tuholta? Kai tämäkin talo voisi saariston kulttuurimaisemaa autiotalona koristaa useamman vuosikymmenen. Kulttuurimatka kuitenkin kutsuu ja toivottavasti saamme korjattua tästä omannäköisen kodin historiaa elävöittäen. Vaikka luonto on tärkeä, tästä talosta se ei saa ottaa vielä valtaa. 

Kiinnostaisi kuulla sun vanhojen talojen historiaa ja taustaa. oletko sukutilan jatkaja tai onko suhteesi omaan vanhaan taloon muuttunut rempan jälkeen?



Kommentoi