Joulun odotusta

Maitokärryt

Viime viikko ei tuoksunut jouluisilta mausteilta tai ollut lämmin punainen. Oli melko hiljainen viikko.  Maanantaina minulta leikattiin viimeinen viisaudenhammas, ja itsenäisyypäivänä en juurikaan vielä päässyt kunnolla syömään. Herkuista ja kivuista viis, tärkeämpää oli tavata sukulaisia ja pysähtyä. Jutella millaista itsenäisyysjuhlinta oli 1950-luvulla, kun vanhempani olivat lapsia ja muistella omia sukujuuria.  Ei ole itsestään selvää, miten itsenäisyyspäivää juhlitaan. Kiitollisuudella on monia eri sävyjä. Käytännössä meillä kahdella päivä ei ole vielä kotinurkkiin sidottu vaan kierrämme kyläluutina. Kahvia, joulutorttuja, hautausmaa, Linnan juhlia ja sinivalkoisia kynttilöitä. Loppuviikoksi tulin sitten saareen, jossa odotti luminen laituri.

Mutta itsenäisyysviikko päättyi Porvoossa suruun. Ei minulle henkilökohtaisesti, mutta moni muu menetti läheisen ja työkaverin. Huolimatta monen tunnin ja monen eri toimijan yrityksistä, luotsiveneonnettomuudessa menehtyi kaksi kuljettajaa.  Sain uutiset äitini kautta heti, kun onnettomuudesta Porvoon majakan edustalla oli tiedotettu. Sitten en pystynytkään keskittymään mihinkään, kun kaikki energia meni toivomiseen. Ulkona oli pimeää ja avomerellä huono sää. Katsoin tietokoneelta ohjelmaa, aloitin kirjan, tarkistin uutiset. Syviä huokauksia ja kysymyksiä. Puolilta öin keittiön ikkunasta tuijotti takaisin kalpea kuunsilta. Kyllä veti hiljaiseksi. Onnettomuudet. Turvattomuus. Suru. Toisten surut, omat surut.
Saaristo nukkuu talviunta

Lauantaina oli pakko päästä ulos tekemään jotain fyysistä turvonneen posken kanssa jumittamisen jälkeen. Siistin pihaa, kaivoin ojaa ja puuskutin yksin pihalla koko lyhyen valoisan ajan. Huokailin. Suututti. Hain puita liiteristä, nostin ja kärräsin kuusi ämpärillistä vettä naapurin kaivosta. Leivoin sämpylöitä puuhellassa. Näin mökkikodin arki jatkuu. Arki, joka vanhassa hirsitalossa on melko samanmoista kuin 100 vuotta sitten paitsi meille tulee sähkö. Ja ehkä joskus vielä toimiva oma kaivo ja juokseva vesi. Millaista lienee ollut talon rakentaneella kalastajaperheellä vuosisadan alussa? Talvikaislikko

Pöydällä on ollut liuta kuvia,  joiden kanssa ajattelin kirjoittaa auki talon vanhoja yksityiskohtia, joita haluamme vaalia. Vanhat talot ovat persoonallisuuksia.  Mutta kun hiljaisuus iskee niin se iskee – ehkä nyt pinnallisilta tuntuvat rempat ja sisustukset kutsuvat jo kohta takaisin. Viikko takaperin ehdin laittaa pientä joulun henkeä mökkikodin nurkkiin ja pari DIY-projektia on kesken, mutta niitä ei nyt huvittanut jatkaa. Minimalistinen joulukoriste

Unelmoin siitä joulusta, kun talo on rempattu ja voimme viettää aattoa täällä saaressa. Että on tarpeeksi lämmintä tilaa ja aikaa olla yhdessä. Voimme hakea joulukuusen sisään olohuoneeseen, jossa on uudelleen muurattu toimiva takka.  Ja valmistella ruokia ja juhlaa yhdessä laajennetun perheen kanssa. Se olisi mukavaa – kestitä vastavuoroisesti läheisiä jotka ovat jo kestinneet ja antaneet meille niin paljon. Eikä sen tarvitse aattokaan välttämättä olla, jouluinen viikonloppu riittää. Joulun taika on enemmän kuin aattoilta. Mun tämän joulun lahjatoivomus taitaa olla unelma tällaisesta omasta joulusta täällä mökkikodissa.

Mökkikoti & neljä vuodenaikaa merellä. Tervetuloa!

2 Comments

  1. Reply
    Pilvi

    Jaamme selvästikin aivan samanlaiset toiveet :). Oma tupa kunnostettuna ja joulu saaren rauhassa läheisten kanssa ♥. Toivottavasti unelmistamme tulee joskus – pian – totta!

    Tuo onnettomuus kosketti minuakin kovasti. Jokin siinä, että merellä tapahtuu ikäviä, tulee lähelle. Sanattomaksi vetää. Kuolema on lohduton… Myötätunto omaisia kohtaan ja onni omista läheisistä ovat tällaisissa tapahtumissa päällimmäisenä mielessä ja tunteissa.

    1. Reply
      palasaaristoa Post author

      Kiitos Pilvi sanoistasi! Ja kyllä uskon, että unelmista tulee totta! Jos ei kolmen vuoden päästä niin ainakin viiden vuoden päästä meillä voisi olla realistista joulua täällä järjestää isommallekin poppoolle. 🙂

      Sanattomaksi tällaiset onnettomuudet kyllä vetää, sellaisiin surun ja kiitollisuuden virtoihin ja samalla jotenkin kirkastuu millä tavalla ja kenen kanssa haluaa aikaansa viettää juuri nyt. Kun omasta tai muiden ajasta täällä ei kuitenkaan koskaan voi tietää. Iloa jouluviikkoon!

Vastaa