Lamppuhullun tunnustuksia & myrskylyhdyn moderni versio

Myrskylyhdyn moderni tulkinta LED Carrie on hyggeilyn ytimessä

”Ostit sitten taas lampun vuoden v-a-l-o-i-s-i-m-p-a-a-n aikaan.”

Sanoi mies kun tätä pakkauspapereista kaivoin. On tuolihulluja, astiahulluja, kenkähulluja, kynttilänjalkahulluja ja tyynyhulluja. Myönnän, että olen hieman lamppuihin kallellaan. Tai oikeastaan valolla ja valaistuksella leikkimiseen tärähtänyt, jonka hulluuden alalaji on valokuvauksen ohella lamppumania. Yleensä pelastan vanhoja lamppuja sähköliikkeitä työllistäen, mutta saanen esitellä allekirjoittaneen uusimman hullutuksen:  Norm Architects -koplan Menulle suunnnittelema LED Carrie.

Ihastuin Carriehen jo yli vuosi sitten ja Menun merelliset hyggeilykuvat olivat saariasujalle täysosuma. En kuitenkaan hötkyillyt vaan odotin, että lamppu rantautuu kotimaisiin verkkokauppoihin. Ja tulihan se lopulta!

LED Carrie rantasaunan kuistilla

Carrie on myrskylyhdyn moderni versio. Minimalistin silmää hivelee yksityiskohtien vähyys ja mattapinnat. Lamppu on tukeva ja tuntuu hieman painavalta kantaa.  Carrien valo on pehmeää ja lämpimän valkoista. Koska valotehoja on kolme erilaista, käy lamppu niin tunnelman luojana kuin lukulamppuna sängyssä. Täysilataukselle on annettu viiden tunnin viitekesto, mikä näin ensifiiliksenä tuntuu melko lyhyeltä esim. veneretkelle. Katsotaan siis miten lamppu kestää aikaa meidän arkikäytössä.

Vuoden odottamisen aikana olen sieluni silmin nähnyt lampun jo monessa eri tilanteessa. Viimeksi se valaisi askeettisen rantasaunan vilpolaa, jossa meillä ei ole sähköjä. Pienessä tilassa LED-lyhty vastasi kolmen pienen tuikun hämyisää valoa. Carrie lunasti hyggeilylupaukset ja uskon, että tässä on kestoihastuksen vaara.

Kesäillat ja koivut saaristossa ovat taikaa

Vihreät uudet kaislat kesäkuussa

LED-lampuista puheen ollen,  saaressa on odotuttanut isomman valaistusprojektin suunnittelu. Tällä hetkellä pihavalaistus on kehno, ja huussiinkin suunnistetaan pimeällä taskulampun kanssa. Haussa on siis liiketunnistimella varustettuja patterikäyttöisiä LED-lamppuja muutamaan ulkoseinään. Mutta miksi oi miksi ne ovat niin rumia? Marketeissa LED-hyllyllä tulee vastaan poikkeuksetta sinistä kylmää valoa, vaikka koko värispektri olisi ledeille tarjottimella.

Todellisuudessa pihavalaistuksen petraaminen venyy toista vuotta, koska en ole valmis tinkimään. Valon värillä on väliä – valo kutsuu, rauhoittaa ja korostaa. Valo luo tunnelman pihan näyttämölle, jossa pääroolista kiistelevät sovussa niin rustiikit puitteet kuin puutarhakin. Valo ei saa sattua silmiin.

Ehkäpä syksy tuo uusia malleja markkinoille. Tai ehkä pitäisi harjoitella enemmän suvaisevuutta niin kuin pieni musta mökki kehoittaa. Kai meillä yksi sinisen valon myrskylyhdyn mentävä aukko arjessamme on? Ja jos emme tule sinisen valon kanssa toimeen, aina voidaan tavata Torilla. Siellä niitä lamppulöytöjä ja -ihastuksia vasta onkin.

 

 

Iltapäivä Mustilan Arboretumissa & ’Suomi 100’ -alppiruusu

Omena ei kauas puusta putoa. Kun on kasvanut alppiruusujen kanssa, haluaa tämän varjojen valtiattaren myös omalle pihalleen. Tänä keväänä alppiruusukuume on ollut viikottaista – olemme kiertäneet kaikki puutarhaketjut ja hakukoneet ovat laulaneet. Olemme kiistelleet väreistä ja pohtineet istutuspaikkaa, mutta lähteneet kaupoista vain itsepäiset multasäkit kainaloissa. Viime viikonloppuna hurautimme lopulta Porvoosta Kymenlaaksoon ja varovaisin odotuksin parkkeerasimme kotimaisten alppiruusujen kotiin, Mustilan Arboretumiin.

Kesäkuun retki Mustilan Arboretumiin alppiruusumetsään

Meillä kävi tuuri, sillä paikalla oli suomalaisten alppiruusujen kehittäjä. Professori Peter M. A. Tigersted piti vieraille alppiruusukierroksen tieteen ja puutarhataiteen äärellä. Hauska kierros, jossa professorin persoonallisuus kilpaili metsäpuutarhan loiston valokuvauksen kanssa. Arvostan tällaisia hetkiä. Kuulla ihmisiä ja heidän ajatuksia elämäntyöstään luonnon ja kauneuden parissa. Minua kiinnostaa aina arvot, tarinat ja suurempi kuva huolimatta siitä onko tekijällä kädessään pensseli, kamera tai kirves. Ja miten itse lopputyössä huokuu ja tiivistyy tekijänsä ääni ja miten se kantaa perintöä perässä tuleville tekijöille.

Professori Peter M. A. Tigersted alppiruusukierroksella Mustilan Arboretumissa

Mustila on on tietysti enemmän kuin alppiruusulaakso. Se on 120 hehtaaria kokeilua ja kauneutta. Mielenkiintoista on esimerkiksi seurata, miten uusi kukkivien suomalaisten puiden ja pensaiden puisto muotoutuu. Tuleeko Peterin puistosta Suomen uusi Japani, jonne suunnataan kevätpiknikille kirsikka puiden alle?

Alppiruusulaaksossa on myös eksoottinen tunnelma niin kuin metsäpuutarhalta voi odottaa. Vanhoja puita, villejä köynnöksiä ja saniaisarmeijoita.  Kapeita polkuja ja jättimäisiä alppiruusupensaita. Erilaisia ajan ja hajujen kerrostumia, vihreiden välkehdintää sekä muotojen ja tekstuurien kontrasteja.

Arboretumissa on upeita vanhoja puita

Saniaisen kauniit lehdet

Rhododendron ’Suomi 100’ -alppiruusu

Retken päätähtenä olisi ollut Rhododendron ’Suomi 100’ -alppiruusu. Se oli kuitenkin loppuunmyyty. Tämä juhlavuoden kunniaksi nimetty keltainen on 20 vuoden kehitystyön tulos. Väriltään Suomi 100 -alppiruusu on hennon keltainen, ja puistossa sen sisarpensas häivähti juhlavasti shamppanjaan.

Keltaiset alppiruusut Yellow Rhododendron
Finnish yellow Rhododendron 'Suomi 100' was sold out, here its sister rhododendron

Koska kevät ja kesä olivat tänä vuonna myöhässä, atsaleat olivat upeassa loistossa. Punaisia, keltaisia ja oranasseja kukkameriä. Alppiruusuista sen sijaan suurin osa oli vielä nupuillaan. Luulenkin, että tänä viikonloppuna ja ensi viikolla on timanttisin hetki nähdä puiston kukinta.Keltainen ja oranssi atsalea arboretumissa

atsaleat loistivat metsässä

Mustilassa on tietysti nyt sesonki, mutta palvelussa kiire ei näkynyt. Lounastimme idyllisessä Puistokahvilassa, kyselimme tyhmiä puutarhamyymälässä ja kiertelimme miljöötä. Tarkoituksena oli käydä myös Malmgårdin Kartanopuodissa kotimatkalla, mutta Mustilassa vierähtikin koko päivä. Meille ohjattu alppiruusupuistokierros oli täydellinen bonus, sillä missiomme oli löytää puutarhasta rhodot omaan pihaamme.

Paistoimme makkarat Puistokahvilan takapihalla ja ostimme kaksi atsaleaa myös Puistokahvilan valikoimista.

Ja aika paljon laiturilta sitä tavaraa sitten löytyi. Alppiruusuista matkaamme lähtivät vaalea ja tuuheakasvuinen mutta herkkä Pohjolan Tytär sekä kaksi vaalenapunaista täpäkuvioista alppiruusua (Helsinki University). Ensimmäinen laji kasvaa leveyttä, toinen korkeutta. Lisäksi hankimme vihdoin tyrnejä ja heräteostoksena myös muutama atsalea tarttui mukaan. Veranta puolestaan sai lisäystä tummasta koristebataatista.

Koristebataatti on ruukkukasvi verannalla ja atsaleat ja tyrnit löysivät paikkansa pihata.

Nyt sitten pidetään sormet ristissä, että pensaat asettuvat kodiksi ja aloilleen. Vaikka meillä on tämä vesimyyrätilanne päällä, alppiruusun ja atsalean juuret ne kuitenkin ymmärtävät jättää rauhaan. Jos mustikoita ja suopursuja on uskominen, alppiruusut tulevat viihtymään meillä hyvin. Ehkäpä se keltainen ’Suomi 100’ alppiruusu tänne tiensä löytää ensi vuonna. : )

Onko sinun pihallasi alppiruusu?

Vesimyyräjahti puutarhassa

Puutarhaamme on talven ja kevään jäljiltä ilmestynyt laaja ja kasvava tunneliverkosto. Yksi näköhavainto uivasta oliosta ja visainen tunnelianalyysi sai viime viikolla vahvistuksen – meidän saaripihan on vallannut vesimyyrä. Viime viikon loukkusaldo oli kaksi myyrää, ja nyt meidän täytyy napata ne loput.

Tämä on samaan aikaan sekä järkyttävä että helpottava tieto. Järkyttävää vesimyyrässä on niiden lisääntymisnopeus (sukukypsyys kahden kuukauden iässä, useita poikueita kesässä ja poikastenmäärä 2-9 per poikue). Vesimyyrälle on tyypillistä juurien syöminen, ja meidän pihalla kabbanaaleja on pidetty erityisesti useiden pihlajien ja viinimarjapensaiden alla. Pelkään, että meidän vanha puutarha ei kestä toista vuotta putkeen tällaista hyökkäystä. Vesimyyrähän on paikkauskollinen. Helpottavaa tämä on sikäli, että tiedämme mitä vastaan taistelemme ja meillä on hyvin aikaa estää toinen massahyökkäys ennen talvea.

Miten tunnistaa vesimyyrä? Sanotaan, että vesimyyrän multakeot ovat samanlaisia kuin kontiolla. Tämä oli hämäävää meidän pihan tapauksessa, sillä vanhoja aukkoja on ns. ”vakiintuneessa verkostossa” ja koloja syntyy uudestaan tampatuille ja mullitetuille alueille. Ylläolevassa kuvassa on tuoreita sisäänkäyntejä, joissa multakeko ja kolo ovat vierekkäin. Näin myös rantavedessä uivan myyrän. Olio oli tumma, melkein musta ja sillä oli häntä. Ennen kuin rekisteröin hännän luulin oliota sukeltavaksi silkkiuikuksi. Näiden havaintojen perusteella uskalsimme laittaa loukut puutarhaan valkosipulivesilotrauksen jälkeen.

Ostimme kolmenlaisia loukkuja: rotanloukkuja ja kahta erilaista tunnelimaista loukkua. Markkinoillahan on jos monenmoista vekotinta ja piippaavia karkottimia. Jälkimmäiset koimme turhaksi, sillä tunnelilaajuus saaripihalla on vakava. Ja minnepä vesimyyrät karkottaisimme – naapurin tontilleko? Hintaviin loukkuihin emme heti lähteneet. Tarvitsemme kymmeniä loukkuja ja tuntuu absurdilta laittaa tuhat euroa loukkuihin.

Ensimmäisellä viikolla emme saaneet tuloksia. Laitoimme loukut kolmeen eri paikkaan porkkanasyöteillä. Seuraavalla viikolla vaihdoimme porkkanat juustoon, ja nämä normaalit rotanloukut  napsahtivat.

Vaikea sanoa, mikä on lupaavasti alkaneen vesimyyräjahdin kriittinen muuttuja. Ensimmäisellä viikolla pyörimme pihassa paljon ja koira varmasti häiritsi niitä. Ehkä porkkanapalat olivat liian pieniä? Toisella viikolla olimme muutaman päivän pois saaresta, jolloin juustopalatkin houkuttivat.

Joka tapauksessa strategia on selkeä: hankimme loukkuja lisää, naamioimme ja pimennämme loukut hyvin ja kokeilemme eri syöttejä. Meillä on syksyyn asti aikaa nujertaa nämä tihulaiset ja pelastaa puutarhan vanhat puut. Olisi sääli menettää vuosikymmenten kerroksellisuus ja työ. Multaralliin tässä kuitenkin rahaa, bensaa ja lihasta palaa kun yritämme pelastaa pensaat, syreenit, omenapuut, kriikunat ja kumppanit.

Paniikkigooglettaminen tuotti valitettavasti aika vähän osumia vesimyyräkokemuksista. Niinpä päätimme jakaa tämän vastoinkäymisen muiden puutarhureiden kanssa näin blogin kautta. Raportoin loppukesästä uudelleen, millainen tilanne saaripuutarhassa on. Pidä meille peukkuja! Ja kerro jostain omasta pihavastoinkäymisestä. Ihan mikä vain joka lohduttaisi, sillä oveluutta, kärsivällisyyttä ja pitkää pinnaa tässä vaaditaan.

Luonnonkosmetiikkaa omalta pihalta osa II – koivunaamio testattu

Yhden naisen kotikosmetiikkatehdas starttasi tänä keväänä ja ensimmäisenä tuotanto tarttui vartalonaamion haasteeseen.  Lieneekin reportaasin paikka, miten tuoreista koivunlehdistä valmistettu naamio toimi käytännössä. Paljastettakoon heti, että koivunaamio hurmasi kaikki saunojat yli odotusten!

Kahden viikon takaiseen ensimmäiseen lehtienkeräilysessioon verrattuna koivunlehdet olivat jo kasvaneet kokoa huomattavasti. Ne eivät olleet enää nahkeita vaan pehmeitä ja joustavia. Pienet mustat pisteet olivat alkaneet jo vallata osaa oksistoa. Joka tapauksessa koivunlehtien keräily valikoidenkin on nopeaa ja leppoisaa hommaa. Koko naamion valmistukseen meni alle tunti. Jaoin satsin kahteen osaan: ensimmäinen erä tuli suoraan perjantaisaunaan ja toisen osan seosta säilöin desinfioituun lasipurkkiin jääkaappiin (ei kannata sekoittaa pestoon).

Idea naamiostahan lähti viime kesän saunakuistille unohtuneista vastoista. Mietin, miten koivun luonnollisesta tuoksusta voisi nauttia pidempään. Pohdin, voisiko saunassa rentoutumisen nostaa uusiin sfääreihin ihan arjessakin eikä vain juhlapyhinä. Ja miten muistutella itseä pysähtymään, hoitamaan ja hoivaamaan omaa kehoa ja mieltä arkipesurutiinien sijasta? Näihin odotuksiin peilaten koivunaamio lunasti paikkansa saunaelämyksien joukkoon.

Koivunaamion testiryhmään kuului kolme saunojaa (otos 2N, 1M). Perjantaisaunojat toistelivat kuinka ihana koivun tuoksu on. HUUMAAVA! Naamio tuoksuu kuin tuore vasta ja jää tuoksumaan löylyhuoneeseen pesun jälkeenkin. Perjantaisaunojat ottivat vartalonaamion ja olivat erittäin tyytyväisiä naamion tuntuun ja levittäytymiseen. Lauantaisaunoja naamioitui kasvoista varpaisiin ja antoi kehuja myös naamion jälkitunteesta – iho jää todella pehmeäksi. Kaikki saunojat kävivät huuhtelussa meressä (vesi +12c). Sauna, koivun tuoksu ja meri – sielu ja keho ravittu.

Vinkkinä tunnustan, että allekirjoittanut unohti suojata seinälauteet liinalla. Eipä haittaa jos pari öljylaikkua tulee lisääkin, sillä rantasaunan sisäpintojen hioannat ja vahaukset ovat vielä edessä tänä kesä muutoinkin.

Suomi on pitkä maa ja kevät etenee vauhdilla, mutta vielä ehtii tehdä tämän naamion etelässäkin pehmeistä, nuorista koivunlehdistä.  Tässä resepti vielä kerran varsågod!

VARTALONAAMIO KOIVUNLEHDISTÄ

3 dl tuoreita koivun lehtiä ja silmuja | 1 dl hunajaa | 1 dl avokadoöljyä

Aineet sekoitetaan tehosekoittimella ja seos säilötään puhtaaseen, desinfioituun astiaan. Sekoitusvaiheessa kannattaa öljy lisätä vähitellen ja oman harkinnan mukaan erityisesti jos käytät juoksevaa hunajaa.  Naamioseos on riittoisa ja ylijäämä säilytetään jääkaapissa. Säilyvyys ilman suolaa on heikko eli sovella nenätestiä, jos saunomisväli venähtää.

Koivu rauhoittaa ja virkistää | hunaja pehmentää | avokadoöljy kosteuttaa

____________________________

Vilpittömästi suosittelen ottamaan tämän saunaelämyshaasteen vastaan – niin ihana on koivun tuoksu! Tee oma satsi kotisaunaan, mökille tai anna kaverille hyvinvointilahja jos olet menossa kylään. Itse aioin nauttia koivunaamiosta heti uudelleen tänä viikonloppuna. : )

 

 

Yrttivenevanhus puutarhassa & tutut suorakylvöt

Puutarhassamme on kaunis harmaa soutuvene. Se on yrttiveneenäkin vanha ja koonsa puolesta toiminut alustana myös muullekin – viime kesänä veneessä kasvoi yrttien lisäksi porkkanaa ja pinaattia. Edellisiltä vuosilta löytyi mullan möyhinnässä myös perunoita. Veneessä on kolme multaosiota, ja syvimmässä kohdassa perunoilla ja porkkanoilla on kasvutilaa hyvin.

Tänä kesänä on viherpeukalolla hieman toisenlainen sävel.  Kasvimaalla vuorotellaan ja koko pihalla on reviiritaistelu tunneliverkostoa vastaan. Oma päätelmäni on, että kyseessä on vesimyyrä, mutta emme ole vielä saaneet yhtään tihulaista kiinni. Palataan tähän teemaan myöhemmin, kun olemme viisaampia. Nyt olen vielä kiitollisempi tästä venekaunokaisesta! Voimme viljellä turvallisesti edes jotain ja veneessä vihannekset ovat pupujen, koirien ja myyrien tavoittamattomissa. Selkäkin kiittää.

Entuudestaan veneessä on ruohosipuli, tinjami ja rosmariini. Valitettavasti kaksi jälkimmäistä eivät ole vielä heränneet, joten joudun todennäköisesti ne uusimaan. Tänä vuonna lisäsin monivuotisista persiljan ja yksivuotisista tillin. Lisäksi veneeseen tulee tietysti salaatteja ja pinaattia. On tiettyjä lempivihanneksia ja yrttejä, joita haluaa joka vuosi. Näistä yksi on uudenseelanninpinaatti, johon tutustuin mieheni äidin kautta. Uudenseelanninpinaatin maku on hieman voimakkaampi ja satoa saa pitkälle syksyyn. Tätä käytän keittiössä extempore, annan sukulaisille ja kavereille sekä ryöppään pakkaseen. Tänä vuonna en ”kiireissäni” esikasvattanut mitään vaan kaikki tehdään suorakylvönä.

Katsotaan miten yrttiorkesteri alkaa pelaamaan. Yrttien seuraksi istutin samettikukkia ja markettaa – pidän tästä keltaisen, valkoisen ja harmaan yhdistelmästä. Samettikukka jakaa mielipiteitä, koska noh… kyllähän se haisee. Marketalle minulla on myös toinenkin paikka, joten pensaat saattavat siirtyvät kesän edetessä kehäkukkien tieltä. Puutarhapuodissa koriin eksyi myös ruiskaunokkeja, sillkkiunikkoja, kultahehkua ja kivikasvilajitelmaa. Ensimmäisiä olen kylvänyt niitylle, mutta kivikasvit saavat odottaa heinäkuulle. Kasvatan kivikasveja etukäteen tulevaa kiviaitaa varten, ja tänä kesänä kylvetyt kasvit kukkivat todennäköisesti vasta ensi vuonna. Kultahehku puolestaan on omalla pihalla minulle uusi tuttavuus. Toivon että kylvö aurinkoisella seinällä onnistuu ja saan näistä kuivakukkia.

Vaikka tässä vesimyyräslaageista vielä toivun, en malttanut jättää kasvimaata kokonaan hyödyntämättä. Kylvin kasvimaalle hernettä ja myöhemmin kesällä ne saavat kaveriksi kesäkurpitsaa. Aika yksinkertaisella viljelykattauksella siis mennään, mutta toivottavasti kylvöt onnistuu ja saadaan paljon satoa ja raikkaita makuja. Lisäksi porkkana-, peruna-, ja sipulisatoa saamme lähipiiristä, sillä viljelemme yhteisvoimin.

Vinkkejä yrttiveneen elinkaaren pidentämiseen myös otetaan vastaan. Mullat on suojattu pohjasta ja pohja puolestaan irti maasta sekä tuettu kivillä. Kai kenotus on venevanhukselle jo sallittua, kunhan ei ihan romahda. Ja kai tässä voi itselleenkin olla armollinen – tänä kesänä mennään rempat edellä ja tähän päälle tämä reviiritaistelu ja tunneliverkoston tuhoaminen. Huhhuh. Monta sataa litraa ollaan veneilty multaa saareen ja triplat vielä lisää täytyy tuoda. Ehkä ensi vuonna pääsen taas fiilistelemään jo esikasvattamisen kanssa ja kokeilemaan uusia lajeja.

Luonnonkosmetiikkaa omalta pihalta – vartalonaamio koivun lehdistä

Koko talven olen tuijotellut rantasaunamme naulakkoon unohtuneita juhannusvastoja. Harmitellut sitä, miksi saunomisen elämyksellisyys unohtuu kesän myötä. Meressä pulahtamisesta on toki vuodessa kasvanut terveellinen arkitapa, mutta viimeistään lokakuussa lopahtaa vartalonaamioilla ja kuorinnoilla läträys. Saunatuoksuihinkin herään uudestaan jouluaattona. Ja tämä kaikki on ihan vaistonvastaista – juuri talvella iho kaipaa extrahuomiota ja kaamoksessa mieli ja keho energiaa.

Muutos alkaa nyt. Houkutus ja paine tehdä omat ihonhoidon hemmottelueliksiirit ovat kasvaneet pikku hiljaa. Kemikaalikuormitus kosmetiikasta on suuri niin itselle kuin luonnolle, ja rannan leväliejua jo tänä keväänä pari kertaa haravoineena otan mielenkiinnolla biohajoavat saunatuotteet omalta piha-köökki-akselilta. Tässä matkan varrella aiheeseen syventyessä löysin myös Kaisa Vermasheinän Lempeää kauneutta luonnosta -kirjan (Kirjapaja | 2016). Kevään vehreydestä ja Kaisan resepteistä inspiroituneena startataan nyt alkemistin ura ja yhden naisen kotikosmetiikkatehdas vartalonaamion valmistuksella.

Koivuvasta pidettäköön edelleen juhannusperinteenä, mutta nyt kokeillaan josko koivun tuoksusta ja fiiliksestä voisi nauttia kesäkautta pidempään. Koivun lehdet sopivat herkälle iholle ja suolakuorintoihin kyllästyneenä heräsi ajatus koivunaamiosta. Ja naamiosta eritysesti vartalolle, sillä kasvoni ovat vielä krantummat kosmetiikan suhteen. Kasvojen hoidossa saunassa luotan edelleen hyväksi todettuihin Logonan saviin.

Kuten vihdanteossakin Vermasheinän mukaan rohdoissa on perinteisesti käytetty rauduskoivua. Itse seikkailin pihakoivujemme seassa koivulajeja syrjimättä. Keräsin litran pieniä mutta energisiä koivun lehtiä ja silmuja suoraan puusta oksia säästäen. Keväisten koivujen silmut ja lehdet ovat ihanan nahkeita ja öljyisiä. Suosittelen käyttämään hanskoja, jos tahmasormet eivät houkuta.

Kokeilen vartalonaamiota kahdella tapaa. Viime sunnuntain lehdet kuivatan ja säilön tulevaan käyttöön esim. hauduke- ja öljypohjaisten settien tekoon.  Tällä viikolla otan toisen koivukierroksen maalaus- ja pihahommien välissä, ja valmistan ensimmäisen naamiosatsin viikonloppusaunaan tuoreista lehdistä. Kovin isoa settiä ei tuoreista kannata tehdä, koska säilyvyys ilman suolaa ei ole hyvä. Ja tuoreille lehdille oma resepti on alustavasti seuraavanlainen:

Vartalonaamio koivunlehdistä

3 dl tuoreita koivun lehtiä ja silmuja | 1 dl hunajaa | 1 dl avokadoöljyä

Aineet sekoitetaan tehosekoittimella ja seos säilötään puhtaaseen astiaan. Itse desinfioin lasipurkin uunissa ja keitän metallikannen kuten hillotessa. Jos seosta tekee enemmän, kannattaa naamio säilyttää jääkaapissa. Monta eri reseptiä lukeneena arvuutan, että tällä suhteella tulee paras koostumus. Mutta jos sekoitusvaiheessa näyttää omiin preferensseihin väärältä, koostumusta on helppo muuttaa.

Koivu rauhoittaa ja virkistää | hunaja pehmentää | avokadoöljy kosteuttaa

____________________________

Ai että, kyllä odotan viikonloppua! Itse aion naamioitua hiuksista varpaisiin vältellen vain kasvojen aluetta ja hoidon jälkeen pulahtaa meressä.

Todetaan vielä, että nämä ainekset löytyvät jo keittiöstäni ja tuoreena pihalta. Öljyn suhteen tietty kiinnostaa kotimaiset vaihtoehdot kuten camelina ja hamppu, mutta näin ensikertalaiseksi en lähtenyt vielä aineksia tätä varten ostamaan. Toistaiseksi kokeilen näitä helppoja juttuja ilman eteerisiä öljyjä tai erikoistarvikkeita omia mieltymyksiä testaten.

Ja täytyy vielä vinkata, että Vermasheinän teos on inspiraatiota täynnä. Ennen kirjastoon palauttamista otin itselle talteen pari kuorintareseptiä: tinjami ja rypsikuorinta auringon koettelemaa ihoa hellimään ja katajanmarjakuorinnan syksyä silmällä pitäen.

 

 

Toukokuun valo lähikuvissa & lupaus kesästä

 

Puutarhassa on vihreiden sävyjen kauneuskilpailu. Koivun versot ovat villiintyneet viikossa, myös jasmiini on vastannut valon kutsuun. Pihlajat ovat kuin taideteoksia. Syreenit antavat odottaa, mutta viinimarjapensailla on vauhtia. Vaikka valkovuokot, narsissit ja krookukset tulivat ajallaan, yleisesti luonto on heräillyt hitaammin kuin viime vuonna.

Tässä viikonlopussa on ollut lupaus kesästä. Aurinkoista ja lämmintä. Merituuli on ollut lempeä. Mahtava lintukonsertti aamusta iltaan. Tiirat kalastavat meidän puolesta, koska olemme pihahommissa kiinni. Kalakauden ehtii avata myöhemminkin. Ja mitä sitten, jos ennustukset manaavat kylmää kesää? Suomalaista lehdistöä vaivaa aina sääpaniikki vapusta juhannukseen.

Meillä ei ole pihakarttaa, vaikka erityisesti puutarhapuoli on tarkastelussa. Täällä on vuosikymmenten aikana asunut ahkeria viherpeukaloita, ja opettelemme pihan kasviston kiertokulkua vuodenaikojen mukaan. Lisäämme, poistamme ja muutamme pikku hiljaa perinnemaiseman elementtejä kuulostellen & omannäköistä rakentaen.

Saimme naapurilta kastanjan. Toivottavasti se asettuu paikoilleen ja kasvamme sen kanssa samaa matkaa. Mitenköhän katsomme toisiamme 30 vuoden päästä? Kun johonkin paikkaan juurtuu, voi sielun silmin kulkea maastoa muistaen joka puun ja kiven paikan. Toivottavasti olemme silloin täällä kastanjan kanssa.

 

 

 

 

Perinnerakentamisen inspiraatiota Norjan saaristosta

 

Viime viikolla pääsin vihdoinkin Norjan reissukuvien purkuun – olipa mukava palata näihin maisemiin! Jännä myös kuvista jälkikäteen huomata, mistä kaikesta on innostunut. Torpan tulevaisuuden remppaa ajatellen tarkoitukseni oli napata inspiraatiokuvia Norjan kalastajakylien ikkunoista. Talomme alkuperäiset ikkunat on vaihdettu, ja haaveissa on joskus palauttaa vanhat kuusiruutuiset paikoilleen. Vuorilautojen tyylivertailumissioon nähden kamerani saldo ikkunapuitteiden lähikuvista on kuitenkin aika mitätön.

Punotaanpa siis yhteen digirullalla toistuvia huomioita yleisesti perinnerakentamisen esteettisestä vinkkelistä. Erityisesti tuijottelin kattoja, mutta aloitetaan katsaus silti ikkunoista.

Ikkunat ja salusiinit

Näkyi uusia, vanhoja ja uusvanhoja ikkunoita. Yksiruutuisia, kaksiruutuisia, kuusiruutuisia, kahdensanruutuisia ja siitä vielä tiheämmällä jaolla ikkunan ylävaakaa. T-mallin ikkunoita tuli vastaan harvoin. Ruutujen määrästä viis, vanhat ja uudet ikkunat olivat yhtä joukkoa salusiinien ansiosta.  Salusiiniverhot näkyivät usein suutarinlampun parina kuten yläkuvassa. Myös kaksi pöytälamppua ja ruukkukasvit olivat suosittu ikkuna-asetelma. Siistiä ja kodikasta, tummenevassa illassa kutsuvaa.

Ikkunoiden kuvaus on aina arvoituksellista ja kutkuttavaa. Olisi hauska nähdä matkoilla enemmän arkielämän sisustusta, mutta toistaiseksi en ole koputellut tuntemattomien ovia. Millaisetkohan huonekalut, taulut, tapetit ja matot tähän laventelin väriin verhottuun kotiin on valittu?

Kalastajakylien väriloisto

Olen tottunut ’yleistämään’ pohjoisen saariston väripaletin punaisen, valkoisen ja harmaan kolmiyhteyteen. Väärin. Norjassa sinapinkeltainen iski noviisin verkkokalvoille. Ja pelkästään hyvällä tavalla. Ei mitään hempeilyä vaan räiskyvää, vahvaa ja rehellistä keltaista.

Pääsiäisen graafisissa talvimaisemissa kylien väripaletti loisti kilpaa turkoosin meren kanssa. Suomeen verrattuna värejä käytetään Pohjois-Norjassa rohkeasti: punaisen ja valkoisen ohella talomaaleissa näkyi keltaista, vihreää, ruskeaa sekä vaaleaa ja tummaa sinistä.

Värikkäät ulkomaalaukset eivät kuitenkaan tee tiheiden kalastajakylien yleisilmettä levottomaksi. Yhdessä ihmettelimme sitä, miten uudisrakennuksetkin on onnistuttu hyvin sulauttamaan perinteisten kylämiljöiden ilmeeseen väripaletin rajoissa ja konstailemattomalla muotokielellä.

Minulle jäi fiilis, että ikkunapuitteet oli enimmäkseen viimeistelty simppelisti perinteisesti valkoisella, mutta monipuolisesti oli ulkomaalaukseen valittu myös tehosteväripareja. Tässä kuvasarjassa näkyy leikittelyä punaisen ja vihreän kanssa.

Kalastajakylien kattokavalkadi – turvetta, liuskekiveä ja peltiä

Ne katot, miten kauniita turvekattoja! Rustiikkia, patinaa, tuulessa hulmuavaa heinää ja sammalta. Turvekattoja näkyi niin venevajoissa kuin tavallisissa kodeissa. Myönnettäköön, että meitä puri aikamoinen turvekattokärpänen. Heti tilaisuuden tullen käännytään lähipiirimme konsultoitiin ja sieltä löytyvän savusaunan turvekaton analyysiin. Suuret unelmat on kai hyvä aloittaa pienessä mittakaavassa eli ehkäpä joku vuosi vaja saa viherkaton.

Kivihullu tietysti rakastui myös harmaisiin liuskekivikattoihin. Suomessa näitä harvemmin tulee vastaan, enemmän liuskekiviä saa ihailla takkahuoneissa ja puutarhoissa. Kattovertailussa ihastuin näihin teräviin ja epätasaisiin liuskekivitiiliin pyöristettyjen tiilien sijasta. Arvokas materiaali.

Peltiä myös pilkotti sieltä täältä. Katoissa ja seinissä. Maalattuna ja ruosteessa. Hieman eri käyttöikäluokassa ja meteliasteikolla kuin liuskekivi, turve tai huopa. Vesisateen ropinaakin on niin erilaista.

Pohjois-Norjassa oli turskasesonki ja kaloja oli kuivumassa niin kotipihojen räystäillä kuin telineillä. Niin kuin tässä kuvassa, monin paikoin asuinmiljööt olivat hassusti kotoisia ja vieraita samaan aikaan. Ilman kaloja tämäkin voisi olla naapurin Erkin autotalli pihakoivuineen.

Kamerakävelyillä parasta on yllätyksellisyys. Piti kuvata ohimennen ikkunoita, mutta mukaan tarttuikin paljon enemmän. Katse on hakeutunut yksinkertaisten perusasioiden äärelle ja huomaan että olen tutkinut asioita, joita jo mielessäni toteutan.

Jos olet kesällä suuntaamassa Lofooteille, kannattaa piipahtaa täällä.  : )

Kivien pyöritystä kesäksi – rantapolku saunasta uimaan

Juuri kun ehdin makustella kevään ihanuutta saaristossa, huhtikuu heitti hyvästit kunnon lumimyrskyllä. Vappuaattona sää hellitti sen verran, että avasimme grillikauden ja aurinkoisena vappupäivänä suuntasimme toppavarustuksessa sitkeästi ulos brunssille. Tuulesta viis.

Kevät on houkutellut myös pihahommiin. Puutarhassa startattiin jo maaliskuussa omenapuiden siistimisellä ja parista pihakuusesta saksittiin latvat. Rantaa on siivottu kaisloista, levästä ja roskista. Levää tietty kärrätään säästöön lannoitteeksi. Meillä ei ole paljon maata, mutta etenkin nyt loppukeväästä tahti tihenee haravan varressa. Pihan siistimisen lisäksi täällä on pikkuhiljaa alkanut ja ajatuksen tasolla edennyt useampi kiviprojekti. Aloitetaan tässä postauksessa rantapolusta.

Rantasaunan ja puuvajan väliä palvelee tällä hetkellä porrasaskelmat & laudoitukset (yllä). Reitti saunasta rantaan jatkuu polkuna kallioiden ja niityn läpi. Haluamme säilyttää näitä perinnemaiseman elementtejä, ja mielestäni eurolavat tähän kuvaan istuvat huonosti. Irralliset puulevyt ovat myös käytännössä liukkaat ja tekevät miljööstä jotenkin levottoman. Ajatuksenani on lisätä pari porrasaskelmaa lisää ja korvata irralliset puupolut ja -lavat kivillä.

Vaikka tässä kivien ja ’saunapyhätön’ parissa häärätään, en ole rakentamassa japanilaista puutarhaa. Myönnettäköön kuitenkin, että jonkin sortin sisäinen harmoniatohtori sydämessäni asustaa. Uskon, että kivipolun myötä saunapihan nurkkaus sulautuu kokonaisuutena paremmin luontoon, halkokorien kanssa on turvallisempaa liikkua ja harmoniatohtorilla henkisesti enemmän tilaa hengittää.

Polkuprojektissa haasteena on löytää tarpeeksi isoja kiviä. Pikkukivistä tehty kivipolku ei sovi tänne eikä symmetrisyys ei ole tavoiteltavaa. Toinen haaste on löytää tarpeeksi matalia kiviä: maata ei ole paljoakaan muokattavaksi kalliopohjan ja puiden juurien vuoksi. Koska ensitarpeeseen löytyi enemmän ensimmäisiä kuin jälkimmäisiä, lähdin liikkeelle puuvajan porrasaskelmista.

Vappuviikonloppuna oli saunan kuurauksen ja syöminkien lisäksi monta tuntia mukavaa kivien pyöritystä, kiskomista, testaamista, purkamista ja uudelleen asettelemista. Eri kulmista tilan tutkimista ja kivien etsimistä. Jollekin toiselle tämä näyttää hullun huvituksilta, mutta minä rakastan tätä tekemisen prosessia – ei kaiken tarvitse olla paperilla suunniteltua. Ja tämä kivien kanssa puuhailu on hyvää, rentouttavaa vastapainoa maalaushommien ja vierasmökin rempan kylkeen.

Perinnemaiseman jäljillä haaveilemme myös sammaloituneesta kiviaidasta puutarhaan. Tämä on kuitenkin astetta isompi ja raskaampi projekti, joka etenee kivi kiveltä ja vuosi vuodelta eteenpäin. Voidaan vilkaista sitä kuvien kera, kun muoto alkaa hahmottua paikoilleen.

Kokemuksia, vinkkejä ja linkkejä jakoon kivipolkujen ja kiviaidan rakentamiseen! : )

Keväisiä aarteita merenrannoilta

Kevät on saaristossa mahtavaa! Luonto herää nopeasti & vesilinnut saapuvat joukoittain heti kun jäät alkavat sulaa. Valoa, heleää vehreyttä ja äänekästä velskettä joka suunnassa. Luonnon ihmettelyn lisäksi keväässä on parasta aarteenmetsästys. Oman rannan syynäyksen ohella teen tätä joka paikassa mihin menenkin (itse asiassa vuodenajasta riippumatta).

Jäiden lähdön aikana ja jälkeen bongailen vedestä ja rannoilta erityisesti sileää ajopuuta. Suomella rannikon pituus on yli 1000 km ja merellistä rantaviivaa on 46 000 km, mutta yleistä rantaviivaa meillä on sitäkin enemmän kiitos järvien, sisäsaarien ja jokien. Tilaa siis on seikkailla, mutta säännöt kuitenkin on selvät: ryöstösaaliita ei muiden pihoilta kahmita ja samalla kerätään roskia. Kunnioitetaan siis kanssaihmisiä, omistusoikeutta ja luontoa.

Kiviä puolestaan etsin aina – sekä arkiretkiltä että matkoilta. Pääsiäislomilla seikkailin pohjoisimman naapurimme saaristossa eli Norjanmerellä. Kivien keräily kulkee suvussa, ja varsinkin jo edesmennyt mummini teki aivan upeita löytöjä. Toisin kuin mummini, itselläni ei ole selkeää kivityyliä (tai jos on niin hyvin sekalainen sellainen). Uskon, että kivien keräily on samanaikaisesti sekä yleismaailmallista että henkilökohtaista kulttuurista ja mantereesta huolimatta.

Niin aarteenmetsästyksessä kuin matkamuistoistojen etsimisessä on maltti valttia. Kaikkea ei voi, saa eikä kannata ottaa mukaan. Montakohan kiveä tunnustelin ja punnitsin kädessäni ennen kuin päädyin tähän punaisten kivien kokoelmaan eräällä monista rannoista, joissa vierailimme? Varmasti satoja. Tietyt asiat ovat puolestaan juuri täydellisiä siinä, missä ne huomaatkin ja parasta jättää paikoilleen.

Matkalla simpukoita tuli yllättävän vähän vastaan, ajopuuta sitäkin vähemmän. Tummempi ja palanut ajopuu on löytynyt satunnaiselta lenkiltä Espoosta ja pienempi harmaa palanen Lofooteilta. Ajopuusaldo tältä keväältä on siis hurjat kaksi kappaletta.

Simpukoihin minulla on hieman ristiriitainen suhde. Ehkä ne tuntuvat liian eksoottisilta omaan kotiin? Voiko selkeyttä ja pelkistettyä rakastava löytää simpukoista harmoniaa sortumatta stereotypioihin? Miten sinä sisustat simpukoilla?

Nyt kivet ja simpukat paistattelevat kaupunkiluukun olohuoneessa tulitikkukaktuksen kaverina. Punaiset kivet hehkuvat upeasti ruskeassa Arabian keramiikkakulhossa ja valkoiset simpukat raikastavat kokoelmaa. Ajopuut puolestaan vien saarikotiin.

Laukkuja tyhjentäessä tuli myös tämä kaksikko vastaan. Aarrejahdissa mentiin maistuvilla ja nopeilla retkieväillä tuttuun tapaan. Leivänpäällisistä yli jäi mm. makrillifileet tulevia kesäretkiä odottamaan. Luettiin myös ennen Norjan matkaa, että hunaja loppuu Suomesta ja paniikissa otettiin naapurin tuotantoa mukaan. Ulkomaisissa ruokakaupoissa käynti on silmänruokaa ja seikkailua sekin. 😉

Mitä aarteita sinä olet löytänyt tänä keväänä?