Näkkäreistä tuli ruisneppareita

Leivoin taannoin rukiista. Bongasin tämän näkkärireseptin jo alkuvuodesta, mutta kokeilemaan pääsin vasta nyt. Ensin leipuria viivästytti aikataulut, sillä haaveena on ollut päästä jauho-ostoksille Malmgårdin kartanopuotiin. Sitten olikin jo kesä, ja olen mieluummin viettänyt aikaa pihalla kuin tuvassa kuumottavan uunin äärellä. Mutta kannatti odottaa – leipäsistä tuli herkullisia & sain leipoa rauhallisena päivänä kaikki aistit auki. Ruistaikinaa on ihana työstää ja rukiin tuoksu menee suoraan sydämeen.

Toisinaan tapahtumaketjut asioiden taustalla ovat merkillistä sattumien tanssia. Esimerkiksi kesän jälkeisen leivän leivonnan aikaisempi starttaaminen oli sen ansiota, että pysähdyimme vaellusreissun kotimatkalla lounaalle Oulun Aittamaailmaan. Ja kulmilla kun olimme, poikkesin uteliaisuuttani myös kauppahalliin kiertelemään. Ja siinä sitten 600 km päässä kotirannasta saan kuningasidean, että ostanpa suolatonta läskiä jotta voin huoltaa uskollisen ystäväni UPO5A:n. Järjetöntä!

Noh, pakastettu silava matkasi kylmälaukussa hitaasti sulaen ja kotona odotti ruostunut puuliesi. Ja ei kun hommiin – osat irti, pesut ja poltot. Koska puuliesi ja -uuni hohkasivat kuumana, päätin ottaa kaiken hyödyn irti ja tein ruistaikinan kohoamaan. Sen lisäksi että leivoin, ehdin myös rasvapolttaa kaksi vanhaa valurautapannua uuteen uskoon. Onneksi osui tuulinen huoltopäivä ja käryt saatiin häädettyä tuvasta melko vaivatta. Ja lopuksi leipomisen ansiosta rukiin ja tuoreen leivän tuoksu valtasivat kodin.

Ohjeen mukaan piti tulla ruisnäkkäreitä, mutta oma lopputulos muistuttaa enemmän sitkeää ruisnepparia. Tämä sen vuoksi, että en kaulinut taikinaa ohuen ohueksi ja monen tunnin hehkutuksesta huolimatta puulieden uunin paistolämpötila ei nouse tai pysy tasaisesti yli 200 asteen. Leivinuunin kunnostusta ja ruutukaulimen ostoa odotellessa puuhastelen rennosti puulieden uunin kanssa ja otan astiat monikäyttöön. Nepparit saivat tällä kertaa kuvioinnin Iittalan Kastelhelmen kulhoista, joita ostin Kosmoksen seuraksi vierasmökkiin. Ei se ole niin justiinsa – pääasia että taikina maistuu hyvälle ja kumisuttamalla pohjaa varmistaa milloin paisto on valmis.

Elokuu on tarjoillut jo monia kultaisia auringonlaskuja – näin myös leivontapäivänä. Pakenimme kuitenkin tuvan kuumuutta ja lopputuuletusta naapuriin. Keräsin ruisnepparit vakkaan mukaan ja tein yrttiveneen tilleistä suolatun tillvoin leipästen kylkeen. Yli kolmasosa leipäsistä hupeni suihin MM-kisastudiossa valkoviinin kera. Ilman omakehua sanon, että itse tehty leipä on yksi halvimmista arjen hemmotteluista mitä itselleen ja läheisilleen voi antaa. Ja superisti terveellisempää kuin sipsit.

Seuraava leivontasessio saa odottaa vielä pari viikkoa ja sitä ennen haluaisin ehtiä ostamaan myös niitä Malmgårdin jauhoja ja leseitä testiin. Monta reseptiä odottamassa syksyn iltoja. : )

Matka materiaaleihin | ruoko & kaisla

Oi katso kaislaa – tuo rantojen tuulessa kahiseva soturijoukko. Vaan onkohan kaislaa sittenkään? Sillä usein kun puhumme kaisloista, tarkoitamme kuitenkin järviruokoa eli rytiä. Kaislat kuuluvat sarakasveihin kun taas putkilomainen ryti puolestaan heinäkasvien heimoon. Kasvitieteeseen tarkertumatta, juhannuksen jälkeisinä viikkoina verannastamme kehkeytyi eksoottinen viidakko, kun aloitin järviruo’osta koostuvan kaislikkomme sadonkorjuun. Syynä tähän on voimistunut hassu unelmani siitä, että haluan työstää kaikkia luonnonmateriaaleja omalta pihaltamme ja saaristosta. Tänä vuonna on ruo’on vuoro. Okei kyllä sinne vähän merikaislaakin tuli vertailuksi mukaan, mutta nyt erityisesti tavoitellaan kuvissa näkyvän järviruo’on materiaalimahdollisuuksia.

Järviruoko materiaalina

Vaikka suhteeni kaislikon kanssa yleisesti on pitkä ja kameran kautta tiivis, sisustuksessa ruoko ja kaislat ovat olleet vain satunnaisia vieraita erilaisissa asetelmissa. Ja rantamaisemien ihailun päälle ripaus arjen realismia – kaislikon ja erityisesti alaa valtaavan ruovikon pitäminen kurissa vaatii joko lihasta tai rahaa. Niittäminen ja ruo’on vedestä korjaaminen on raskas vuosittainen työ, jolla estetään rantaviivaa karkaamasta. Maisemaa on hoidettava ja lopulta ruokomassa päätyy nuotiolle poltettavaksi. Miksipä siis ei yrittäisi hyödyntää tätä kaunista luonnonmateriaalia?

Nyt tuli tarve ja oivallus käyttöesineestä, johon kaukaa ihailtu ja käytännössä parjattu ruoko voisi sopia passelisti. Koska tietoa järviruo‘on hyödyntämisestä on melko vähän saatavilla, lähden käsityöhaasteeseeni kaislaan tutustumisen kautta.

Tämän olen lukenut kaislasta

Aikamoinen salapoliisi saa olla, että kaislasta syväluotaavaa materiaalitietoa löytää. Toista on tuohen kanssa, josta on jaettu paljon yleistä tietoa ja yksityiskohtaisia kokemuksia. Onkin siis tarve koota yhteen vähän kaislatietoa ja jakaa oppimani kanssasi tässä matkan varrella niin kaisla- kuin ruokokokemusten ohella.

Sanotaan, että materiaaliksi käsitöihin järvikaisla on paras (Scirpus lacústris). Suomessa sitä kasvaa myös merenrannoilla jokisuistoissa. Kruunupyy on ollut perinteinen kaislaosaamisen keskittymä, jossa kaislatuotantoa on tutkittu 1700-luvun lopulle. Omasta takaa meillä siis kasvaa merikaislaa järvikaislan sijasta.

Kaisla kerätään juhannuksesta sen kukintaan asti. Sävdagen liikkuu tietysti vuodesta toiseen sääolojen mukana – tänä kesänä kaisla kukki myöhään. Kaisla kerätään nyhtämällä tai viikatteella, rantoja kahlaten tai veneestä kurkottaen. Kaisla neuvotaan leikkaamaan mahdollisimman läheltä tyveä, jotta saadaan korren maksimipituus hyödyksi. Oikean korjuun ajoituksen hetkellä kaisla kuulemma irtoaa helpoimmin ja on laadultaan sopivan sitkeää.

Kaisla kuivataan ilmavasti, käännellen ja puolivarjossa. Ensin ulkona ja sisälle voi siirtyä viikon parin jälkeen. Tilan valinnassa on syytä huomioida ilmankosteus, ettei homehtumisen vaara vaani lyhteitä. Suomen käsityön museo kertoo, että ennen kaislat säilytettiin olkien kanssa samassa tilassa, jolloin oljet imivät kosteuden.

Kaislaa voi punoa, palmikoida ja kutoa loimeen. Toisin sanoen esineenä kaisla voi ottaa mm. korin, rasian, maton, verhon, laukun, hatun tai kenkien muodon eri menetelmin. Mielikuvitus on vain rajana – miten sinä näkisit kaislan?

Työstövaiheessa kaislaa kehutaan helpoksi käsitellä. Kuiva kaisla notkistetaan edellisenä päivänä kastamalla veteen ja sen jälkeen käärimällä kankaaseen. Hätäinen puolestaan voi suihkuttaa kaislat kylmällä vedellä ja antaa niiden levätä kostean pyyhkeen sisällä muutaman tunnin.

Paljon ja toisaalta aivan liian vähän olen kaislasta löytänyt tietoa, mutta materiaaliin tutustuessa löysin punontayrittäjän Anelma Savolaisen. Ja miten inspiroivaa onkaan hänen kädenjälki. Koska omaa osaamista ei ole ja Anelman kurssit minusta kaukana, pitää tietoa imeä toisilla tavoin ja hankkia vaan omia kokemuksia. Ja soveltaa rohkeasti myös ruokoon.

Tämän olen kokenut ruo’on kanssa

Milloin kannattaa kerätä ruoko käsityömateriaaliksi? Siinäpä arvoitus, maaliskuussa sitä näytetään kuvista päätellen tehtävän. En siis asettanut itselleni kaislan tyyliin korjuupäivää tai odottanut talveen. Olen leikannut rannastamme sylillisen pari melkein kuukauden jaksolta molemmin puolin juhannusta. Tähän oli kaksi ajatusta.

Ensiksi halusin tutkia, miten ruoko kasvaa ja irtoaa. Näin pitkältä ajanjaksolta voimme huomata, että ensimmäiset ruokoeräni ovat noin kolmasosan lyhyempiä ja huomattavasti ohuempia kuin viimeisen erän kukkivat rydit. Kokeilin nyhtämistä, mattoveistä sekä saksia. Leikkaaminen tuntui itselle luonnollisimmalta näin ensikertalaisena. Kahlasin reikäset saappaat jalassa kaislikkoa tutkien ja ruokoja tunnustellen. Heinäkuun viimeisen erän ruokojen valinnan kanssa sai olla jo aika tarkka, ettei vaan tullut mukaan nuhruuntuneita.

Toinen ajatus korjuun jaksottamisesta oli väriin tutustuminen. Alkukesän ryti on energisen vihreää, loppukesän puolestaan vaaleampaa. Talviryti viljavan vaaleaa. Ruoko siis menettää väriään auringossa ja kuivatessa, minä taas halusin vihertävää. Kaislan kohdalla neuvotaan että kuivausvaiheessa värin säilymistä voi petrata suolalla – tätä en kuitenkaan ruo’olle tehnyt. Tasavärinen ja -paksuinen materiaali ei ollut tällä kertaa tavoitteena vaan nyt saa luonnollisen värivaihtelun ja tekstuurin rytmit näkyä.

Vielä kolmas käytännön syy korjuun jaksottamiseen oli kuivaustilan puute. Suojattu veranta oli ainoa vaihtoehto kuivaamiseen, mutta en kuitenkaan halunnut uhrata sitä kesänvietolta kokonaan kaisloille. Vaikka verannalla ilma vaihtuu hyvin, kuivuvat ruo’ot toivat sinne eksoottisen tunnelman lisäksi ihanan heinäladon tuoksun. Miten kummallinen yhdistelmä!

Pari viikkoa tosiaan kääntelin kutakin ruokoerää verannan lattialla kaislan korjuutavoista viisastuneena. Sen jälkeen sitten niputin ruokolyhteiksi sisälle roikkumaan. Nyt materiaalit ovat valmisteltu ja odottavat rauhallisia syysiltoja, jolloin keskittyä itse tekemiseen.

Järviruoko kukkii

Se minkä muodon ja millä metodeilla nämä ensimmäiset ruo’ot tulevat rakentumaan jääköön vielä salaisuudeksi. Lupaan kuitenkin sen täällä näyttää suolaisen itsekritiikin uhallakin, jotta voin syventyä tämän onton ja nivelmäisen materiaalin luonteeseen. Sillä lopputulosta tärkeämpää on mielestäni suunnittelu, oppiminen ja tekemisen ilo. : )

Sisustusinspiraatiota maakuntamatkailun varrelta | Lepikon torppa

Heinäkuussa polkaisimme saarelta kesälomille pohjoiseen. Vaelsimme helteisessä UKK:n kansallispuistossa neljä päivää retkeillen, telttaillen, uiden, valokuvaten, hyttysiä huitoen ja maisemia hengittäen. Kyllä kotikulmilla on hienoa retkeillä, mutta on myös mahtavaa reissata ja vaihtaa maisemaa! Instagramissa löytyykin muutama räpsy Sokostin huiputuksesta, mutta täällä blogin puolella halusin vielä palata kahvitaukoomme Lepikon torpassa. Siis UKK:n synnyinkotimuseoon Pielavedellä. Ei meillä sentään Urkki-teemaa ollut, mutta kahvihammasta kolotti epätoivoisesti juuri tässä välissä kun vaihdoimme nelostieltä vitostielle. Ja pienen torppamökin omistajana sitä haluaa kurkata vanhoihin taloihin aina kun mahdollista. Astukaamme siis sisään!

Mummon pelakuut

Museon väelle kiitokset näistä upeista pelargonioista – hyvin on hoidettu! Pelakuut loistivat kutsuvasti jo heti ikkunasta, ja sisällä punaiset suorastaan roihusivat. Lähipiirissäni pelargonioiden ystäviä on, mutta itse en ole koskaan näitä vielä kasvattanut. Yksinkertaisen ja rauhallisen väripaletin rakentajana nämä valkoiset kuitenkin houkuttavat. Juuri tällaisen valkoisen salusiini ja pelakuu -yhdistelmän voisin ottaa torpan olohuoneeseen heti, kun alkuperäiset ikkunat on vaihdettu. Kyllä kiitos!

Patinoituneet talonpoikaiskalusteet

Olen nukkunut lapsena pienessä puusohvassa. Siitäkö johtuu heikkouteni vaatimattomiin talonpoikaiskalusteisiin? Puusohva on isovanhempieni evakkoaikojen perua, joka sittemmin kunnostettiin. Sohva on todella lyhyt, siinä on irroitettava puukansi ja kaareva selkänoja. Vain lapsi tässä puisessa sänkysohvassa mahtuu nukkumaan, ja sen syleilyssä olikin mukava kölliä. Nyt vastaavanlainen puulevykantinen, mutta isompi puusohva on oman torpan eteisessä. Sinne mahtuu hyvin tavaraa piiloon, ja toisaalta puinen istuinlevy toimii hyvin paitsi kenkien vaihdossa mutta myös kantotasona arjen askareissa. Olen pohtinut puusohvalle vastaparia eteiseen seinäkaapista, mutta kokenut että renginkaappi on liian järeä pieneen ja matalaan tilaan. Lepikon torpassa kuitenkin silmäni nauliintuivat tähän kevyempään seinähyllyyn (yllä oikealla). Hyllyhän on melkein siro – vetolaatikkoihin saa pientavaraa piiloon ja tasoille vaihtuvia asetelmia. Tämä laitetaan korvan taakse kirppiskierroksille.

Lepikon torpassa patinoituneita kalusteita ja puupintaa riitti. Ja miten kaunista on piilutettu hirsi. Täällä nautin suuresti myös vanhoista tekstiileistä. Kammarissa oli esimerkiksi UKK:n äidin kutoma upea seinävaate. Ja pirtin puusänkyä pehmensi raitainen viltti päiväpeittona, keinutuolissa oli raikas keltainen matto. Vanhoihin tavaroihin voi tutustua tarkemmin museon luettelosta, mutta valitettavasti meillä oli vielä paljon kilometrejä edessä joten tunneiksi ei tänne voinut jäädä tutkimaan.

Tuohirakkaus

Olen kertonut rakkaudestani tuoheen jo aikaisemminkin. Sormiani polttelee opetella itse tekemään tuohiesineitä, ja tämä Lepikon torpassa vastaan tullut tuohivakka ei auttanut asiaa. Uusissa tuohiesineissä ei tietenkään ole tätä patinaa, ja vanhojen tuohiesineiden keräily tietysti jatkuu myös. Jälleen kävin koivuneuvotteluja tuohen kiskomisesta ensi kesänä, sillä saaressa ei sopivia omia koivuja ole uhrattavaksi.

Kaiken kaikkiaan Lepikon torppa oli todella iloinen yllätys niin historian kuin esillepanon osalta. Hauskaa ajatella, että täällä se pieni Urkki on tuijotellut samaa valkoista uunia ja samoja piiluhirsiä kuin minä nyt yli sata vuotta myöhemmin. Uunihan tuli tähän savupirttiin, kun Kekkoset hankkivat torpan ja perhe muutti pois, kun UKK oli 6-vuotias. Täytyy kehua, että museossa on kotoisa tunnelma ja esineet sekä asetelmat ovat huolella aseteltu kulttuuriperintöä arvostaen. Ja ah mikä kaunis valo torpassa oli – olisin voinut kuvata täällä toisenkin tunnin.

Pitkien maakuntareissujen automatkat ovat puuduttavia, mutta vaihtelua kilometriralliin tuovat mielenkiintoiset taukopaikat. Sillä lomalla tärkeintä on paitsi määränpää, mutta myös mukava matkanteko. Me välttelemme ketjuja, ja yritämme löytää uusia taukotuttavuuksia sekä tukea yrittäjiä. Tällä kertaa sattuma vei Lepikon torppaan, mutta mielelläni suunnittelen näitä taukoja myös etukäteen.

Vinkkaa siis mulle maukkaista ja mielenkiintoisista paikoista, minne kannattaa maakuntamatkalla suunnata! : )

*Tämä ei ole mainos. Lupa blogikuvaamiseen kysytty museovierailulla.