Keväisiä aarteita merenrannoilta

Kevät on saaristossa mahtavaa! Luonto herää nopeasti & vesilinnut saapuvat joukoittain heti kun jäät alkavat sulaa. Valoa, heleää vehreyttä ja äänekästä velskettä joka suunnassa. Luonnon ihmettelyn lisäksi keväässä on parasta aarteenmetsästys. Oman rannan syynäyksen ohella teen tätä joka paikassa mihin menenkin (itse asiassa vuodenajasta riippumatta).

Jäiden lähdön aikana ja jälkeen bongailen vedestä ja rannoilta erityisesti sileää ajopuuta. Suomella rannikon pituus on yli 1000 km ja merellistä rantaviivaa on 46 000 km, mutta yleistä rantaviivaa meillä on sitäkin enemmän kiitos järvien, sisäsaarien ja jokien. Tilaa siis on seikkailla, mutta säännöt kuitenkin on selvät: ryöstösaaliita ei muiden pihoilta kahmita ja samalla kerätään roskia. Kunnioitetaan siis kanssaihmisiä, omistusoikeutta ja luontoa.

Kiviä puolestaan etsin aina – sekä arkiretkiltä että matkoilta. Pääsiäislomilla seikkailin pohjoisimman naapurimme saaristossa eli Norjanmerellä. Kivien keräily kulkee suvussa, ja varsinkin jo edesmennyt mummini teki aivan upeita löytöjä. Toisin kuin mummini, itselläni ei ole selkeää kivityyliä (tai jos on niin hyvin sekalainen sellainen). Uskon, että kivien keräily on samanaikaisesti sekä yleismaailmallista että henkilökohtaista kulttuurista ja mantereesta huolimatta.

Niin aarteenmetsästyksessä kuin matkamuistoistojen etsimisessä on maltti valttia. Kaikkea ei voi, saa eikä kannata ottaa mukaan. Montakohan kiveä tunnustelin ja punnitsin kädessäni ennen kuin päädyin tähän punaisten kivien kokoelmaan eräällä monista rannoista, joissa vierailimme? Varmasti satoja. Tietyt asiat ovat puolestaan juuri täydellisiä siinä, missä ne huomaatkin ja parasta jättää paikoilleen.

Matkalla simpukoita tuli yllättävän vähän vastaan, ajopuuta sitäkin vähemmän. Tummempi ja palanut ajopuu on löytynyt satunnaiselta lenkiltä Espoosta ja pienempi harmaa palanen Lofooteilta. Ajopuusaldo tältä keväältä on siis hurjat kaksi kappaletta.

Simpukoihin minulla on hieman ristiriitainen suhde. Ehkä ne tuntuvat liian eksoottisilta omaan kotiin? Voiko selkeyttä ja pelkistettyä rakastava löytää simpukoista harmoniaa sortumatta stereotypioihin? Miten sinä sisustat simpukoilla?

Nyt kivet ja simpukat paistattelevat kaupunkiluukun olohuoneessa tulitikkukaktuksen kaverina. Punaiset kivet hehkuvat upeasti ruskeassa Arabian keramiikkakulhossa ja valkoiset simpukat raikastavat kokoelmaa. Ajopuut puolestaan vien saarikotiin.

Laukkuja tyhjentäessä tuli myös tämä kaksikko vastaan. Aarrejahdissa mentiin maistuvilla ja nopeilla retkieväillä tuttuun tapaan. Leivänpäällisistä yli jäi mm. makrillifileet tulevia kesäretkiä odottamaan. Luettiin myös ennen Norjan matkaa, että hunaja loppuu Suomesta ja paniikissa otettiin naapurin tuotantoa mukaan. Ulkomaisissa ruokakaupoissa käynti on silmänruokaa ja seikkailua sekin. 😉

Mitä aarteita sinä olet löytänyt tänä keväänä?

Sleep Well – vuoden ensimmäinen designkrapula

Siinä se nyt venkoilee – vuoden ensimmäinen designkrapulani. Ensihetkeni Hayn Sleep Well -matkatyynyn kanssa joulukuussa olivat pehmeät ja innostuneet: vihdoinkin muhkea ja hyväntuntuinen matkatyyny! Nappivalinta joululahjaksi ihmiselle, joka kärsii pitkistä reissumatkoista.

Helmikuussa yllätyksekseni kuulin lahjansaajalta, että pukin tuoma Sleep Well -matkatyyny oli hajonnut käsiin. Onneksi tyyny räjähti vain kotona eikä matkalla. Sillä reissuun et tätä tyynyä halua ottaa ellet ole valmiudessa polystyreenikatastrofiin: höyhenen kevyet ja sähköiset polystryneenipallot eksyvät lentokoneen kanssamatkustajien kainaloihin tai tuuli lennättää pallot tiehensä ulapalle. Onhan veneessäsi tarpeeksi tiheäsilmuinen haavi millinpaksuisten pallojen kalastaluun? Muovi on kasvava uhka luonnolle myös Suomessa ja Itämerellä.

Äläs nyt viitsi, kyllähän 2000-luvun kuluttaja on repsottaviin saumoihin tottunut. Ei krapula olisikaan iskenyt, jos kyseessä olisi ollut vain huonosti ommeltu sauma. Moukari iski päähän, koska Sleep Well -matkatyyny on jo lähtökohtaisesti suunniteltu hajoavaksi muovikatastrofiksi: muovitäyte ei ole erillisessä sisäpussissa. Tyynyn sauma repesi kahdesta kohdasta, koska ulkosauma oli ommeltu kiinni liian läheltä kankaan reunaa. Kun mikrotäytteet alkoivat pulputtaa tyynystä ulos, kävi ilmi ettei erillistä sisävuorta ole. Menikö putkeen Hay? No ei.

Voinko antaa pettymyksen anteeksi tälle teini-ikäiselle design-talolle? Sillä pidänhän Hayn leikkisästä otteesta ja he ovat saaneet riveihinsä kuumia yhteistyöprojekteja. Esimerkiksi Bouroullecin veljesten ulkokalustesarja Palisade on upea! Kotinurkistani voin tunnustaa, että kaupunkiluukkumme kotitoimistoa on palvellut Loop Stand -pukkijalat. Kylppärissämme puolestaan löytyy Hayn vohvelipyyhkeet hyvässä arkikäytössä. Positiivisia kokemuksia siis löytyy eikä tämäkään lahjaksi annettu matkatyyny läpeensä paha ole. Matkatyyny on saanut omistajalta kehuja mallistaan ja jämäkkyydestä. Tyyny tuntuu mukavalta, ja nyt ensiapuneulomisen jälkeen taas päässyt harteille käyttöön.

Jos huonekalut jätetään rauhaan, yleisesti havaittava käytäntö on että asuste- ja lisätarvikepuolella myös sisustuksen design-brändit keinottelevat pikavoittoja trendeillä. Ja yksi Hayn teeseistäkin on tuoda hyvää designia saavuttettavaksi mahdollisimman suurelle yleisölle. Hyvä ei kuitenkaan ole synonyymi laadukkaalle, ja siksi tässä kohtaa kuuluttaisin Hayn toista tavoitetta luoda juurikin kestävää laatua. Soimaan itseäni, että minun olisi pitänyt tajuta tästä 80-luvun henkeen valitusta kangaskuosista että Sleep Well -tyyny kuuluu keinottelukategoriaan ja pikatuotteiden kaatopaikalle. Toistuvasti mutisen harmistustani siitä, että miksi brändien pitää rönsyillä laadussaan näin laajalla skaalalla.

Nykyaikana on väsyttävää olla tiedostava kuluttaja. On vaikeaa antaa lahjoja. Toisinaan tuntuu vielä vaikeammalta ottaa lahjoja vastaan. Joskus brändi pettää. Jokainen käy tätä kuluttamisen sisäistä dialogiaan arjessaan omaa eettistä ja ekologista tasapainoaan etsien. Yksi keskittyy ruokaan,  toinen kosmetiikkaan ja kolmas kodin hankintoihin, neljäs saarnaa vaatteista. Summa summarum tämän kirjoituksen kontekstiin: mielestäni sisustuksen ja muotoilun keskusteluissa kriittisyyttä voisi olla lisää.

Mutta mikä auttaisi designkrapulaan? Päänsäryn ja ärtymyksen voimakkuus ei ole suorassa suhteessa design-esineen kokoon, määrään tai siihen sidottuun rahainvestointiin. Vesi, burana ja banaanit ei auta. Ostin tyynyn luotettavasta nettikaupasta josta olen aina saanut erinomaista asiakaspalvelua  – varmasti voisin palauttaa tyynyn, saada hyvityksen tai toisen kappaleen tilalle. Se ei kuitenkaan ole ratkaisu. Ratkaisu on sisävuori ja tarkemmat materiaalivalinnat. Olisin mielelläni maksanut tästä matkatyynystä tuplasti enemmän, jos se olisi suunniteltu ja tehty kestämään niin käyttöä kuin luontoa ajatellen.

 

Kosmos & saaristomökin värimaailma

Teekannusta se lähti. Arabian vihreän Kosmos-sarjan (1962-76) teekannu on kulkenut mukanani jo yli viisitoista vuotta monessa kodissa. Viimeisen parin vuoden aikana se on saanut rinnalleen teekupit, kermakon ja sokerikon. Rikki menneen teesihdin tilalle on metsästetty uusi. Myös pullalautaset ja leipälautaset löytyy. On isot ruokalautaset, keittolautaset kahdessa koossa ja munakuppeja sekä kaksi tarjoilukulhoa. Minibudjetilla parillisia ja parittomia määriä. Nyt ne kaikki odottavat remonttia ja muuttoa saarimökkiin.

Tunsin heti, että tämä pieni mökkimme on moderni sopukkamme muutoin torpan rustiikkisessa miljöössä. Täällä saan retroilla ja hullutella 60- ja 70-lukujen vihreillä, turkooseilla ja keltaisilla. Ja tämä mökki on Kosmoksen koti.

Vaikka teekannu on kulkenut mukanani vuosia, minulla kesti kauan tulla sujuiksi Kosmoksen kauneuden kanssa. Kävimme teekannun kanssa vuoropuhelua erityisesti syksyisin, ja kirppareilla hypistelin astiaston muita osia. Päätös keräilystä lähti siitä, kun ymmärsin että minulle Kosmos ei ole arkiastiasto vaan erityisesti syksyn ja kevään kaveri.

Arvostan sekä Kosmoksen koristeen värejä että Ulla Procopén suunnitteleman S-malliston vaatimatonta ja pyöreää muotokieltä. Ja koska Kosmoksessa on puhalluskoriste, jokainen astia on sävyiltään hieman erilainen yksilö. Gunvor Olin-Grönqvist on yhdistänyt ruskeaa ja maanläheisiä ja syviä vihreän sävyjä. Tuoksuu melkein syksyiseltä sienimetsältä tai pellon laidassa törröttävältä viime kesän niityltä.

Kosmos ei kuitenkaan ole synkkä vaan pikemminkin leikkisä naivististen kukkakoristeiden ansiosta. Mielikuvaa voimistaa se, että konepesun myötä osa astioistamme on hieman vinkuroita. Hups ja oho. Keräilyssä olen pitänyt paitsi budjetin myös laatusihdin aika tiukassa, sillä krakeloitumia on yksilöissä tullut aika paljon vastaan. Muutoin ovat hankkimani astiat kestäneet aikaa ja käyttöä hyvin. Ja käyttöön ne on ostettu. Kyllä näillä jo kuuden ihmisen syömingit selviää.

Taannoin poikkesin Iittalan Outletissa ja silmäni nauliintuivat Kastehelmen mataliin kulhoihin. Mielikuvissani yhdistelin tätä keltaista väliväriä Kosmokseen ja otin kuvat mukaan. Toisella Iittala-käynnillä ostin tämän yhden kulhon kokeiluun. Ja täytyy sanoa, että ihanan raikas keväinen yhdistelmä näistä tulee vai mitä?

Nyt on hoppu tehdä päätös lisäkupeista ennen kuin tuotantoerä väliväriä loppuu. Tarttuuko muuten kenellekään muille välivärejä mukaan?

 

 

Talven parhaimmat retket saaristossa

Näin kevätpäiväntasauksen etapilla on hyvä katsoa menneeseen talveen 2017 ja muistella seikkailuja luonnossa. Vaikka talvi on ollut erittäin haastava jäiden suhteen, onnistuimme tekemään kotilaiturista kaksi pidempää retkeä.

Helmikuussa pakkasimme eväsrepun ja suuntasimme retkiluistimilla etsimään jään rajaa. Muistan kuinka auringon kirkkaus sattui silmiin ja kuinka voimakkaat puuskat kiidättivät luistimilla myötätuulessa ilman potkun potkua. Jää oli vaihtelevan rosoista palapeliä, mutta oma onni ensimmäisestä luisteluretkestä antoi anteeksi hyppelyn ja lyhyet liu’ut. Pysähdyimme kahville pieneen saareen, ja kallioiden suojasta tähyilimme joutsenia meren tuoksua haistellen.

Maaliskuussa laskiaisen kulmilla teimme puolestaan pitkän koko päivän hiihtoretken. Olen vähitellen herättelemässä hiihtotaitojani uusilla joulupukin tuomilla luistelusuksilla. Mistään tekniikasta ei voida kai puhua, joskin sen verran on lapsena suksilla treenattu että jonkinlainen peruskoordinaatio löytyy selkärangasta. Ja todettakoon vielä, että vaikka retkeilyssä ei varusteähkyltä voi välttyä ja hommassa hiki on toivottavaa, retkeily ei  missään nimessä ole minulle kuitenkaan urheilua tai treenausta (mielestäni elämäntarkoitus ei ole minimoida selluliittiä).

Mikä sitten vetää retkeilyn pariin?

Minulle se yksinkertaisesti on yhteys luontoon ja monet tavat olla luonnossa. Vaeltaen, luistellen, hiihtäen, marjastaen, sienestäen, kalastaen, meloen, soutaen, uiden, sukeltaen ja kuvaten.  En kilpaile tai etsi mestaruutta vaan opin lisää, syvennyn ja nautin olostani. Kun katson taivaanrantaan ja hengitän syvään sisään ja ulos, voin pysähtyä läsnäoloon. Tai umpihangessa reidet hapoilla tarpoessa otan paussin ja tarkastelen ympäristön yksityiskohtia kaikki aistit auki.

Saaristossa vallitsee talven hiljaisuus, mutta täällä on silti paljon elämää – varsinkin öisin. Saukon mahaliukuihin olen törmännyt usein, mutta viiksekästä otusta en ole koskaan nähnyt. Jänisten lisäksi myös peurat jättävät terveisiä lumeen tiedustelumatkoiltaan. Liikenteestä vastaavat valitettavasti myös pedot eli ketut, minkit ja supikoiratkin.

Koskaan ei jäähän tai omiin jälkiin voi luottaa vaan aina on tarkkailtava, mistä itselle on turvallista kulkea. Jään raja voi liikkua kymmeniä metrejä päivässä. Jäät sulavat, virrat pakkaavat jäälautat milloin minnekin. Luistelijan onnenpotku on, kun yöpakkaset tuovat uuden peilijään sulan jälkeen ellei lumisade ehdi väliin.

Retkeily on tavallaan uusien kokemusten ja rutiinien yhdistelmää. Samoissa maisemissakin luonto on aina erilainen, sillä vuodenaikojen värimaailma ja sääolot rakentavat päivän näyttämön aina uniikiksi. Luisteluretkellämme rantakallioiden jäkälät hehkuivat keltaisena suorastaan roihuten sinistä taivasta ja valkoista lunta vasten. Hiihtoretkellä saimme kokea tuntien sisään kirkkaan talvipäivän ja lumituiskun pehmeyden.

Rutiinit viittaavat puolestaan ruokailuun. Eihän retkeily ole retkeilyä ilman eväitä! Jos tulipaikkaa ei ole tiedossa, pakkaamme termarikahvit ja välipalat reppuun. Joskus joku tuhahteli minulle, että keksit ovat mummojen juttuja. Hän ei selvästikään ollut retkeilyn ystävä – keksit voittavat Tuplat ja Kismetit kymmenen nolla!

Toisinaan sää kuitenkin puuttuu retkeilyn (ja keksin kulutuksen) peliin. Tänä talvena emme päässeet paistamaan nuotiomakkaroita ollenkaan, vaikka ahkiossa koivahalkoja toiveikkaina vedeltiinkin. Makean ystävänä on minunkin myönnettävä, että retkellä keksejäkin parempaa ovat nuotiolla paistetut lämpimät eväät.


Retkeilyn palkintona on päästä perille – kohteeseen, luontoon, itseensä, toiseen ihmiseen. Toisinaan saan vain jonkun yhden näistä,  pitkän matkan aikana olen joskus löytänyt tieltäni kaiken niin hyvässä kuin pahassa. Muistoissa ja kuvissa palaa ilta-aurinko, yhdessäolo, itsensä haastaminen ja luonnosta uuden oppiminen.

Menneenä talvikautena retkeilymme olivat rajoitettu valoisan ajan kantamaan. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla. Mielenkiinnolla olen seurannut Liisan 100yötäulkona -omahaastetta. Telttailuvaellus talven pakkasilla on ehdottomasti mukavuusalueeni ulkopuolella, vaikka Lapin syksyisillä vaelluksilla lämpötila on nollissa käynytkin. Viime talvi saaristossa oli kuitenkin liian oikullinen tällaiseen hiihtovaellukseen. Ehkäpä ensi talvi on merellä suotuisampi tai ehkäpä suuntaamme yöpymishaaveen kanssa kansallispuistoihin.

Mikä on ollut sinun talviretkien kohokohta?

Tuohikorin vahaus

Tuohi on satumaisuudessaan kiehtonut minua jo lapsuudestani asti. Muistan kuinka takkahuonettamme koristi tuohitorvet ja pappani tekemä tuohikontti. Esineet ovat vierailleet leikeissäni vahingoittumatta ja ilman lupataisteluita. Liekö myös innostuksestani isäni punonut toisen repun, pieniä koreja ja hauskoja tuohilippejä eli juomakauhoja.

Isäni harrastus ei kuitenkaan jatkunut, minulla näitä kädentaitoja ei ole ja niinpä oma tuohimaniani on sittemmin siirtynyt kirpputoreille. Vuosien aikana olen hommannut omaan kotiimme parit tuohivirsut ja leipäkorin. Ja kun bongasin tämän vanhan tuohisen seinäkorin, en voinut vastustaa sitä!


Kori on taidokasta käsityötä. Edellinen omistaja on käyttänyt koria kukka-asetelmiin, mutta tilavuutensa ansiosta se taipuu moneen.

Pitkän pohdinnan jälkeen päätin käsitellä korin, sillä harmikseni korin etuosan tuohi oli pahoin vaurioitunut. Kori on paria pikkuliuskan repeämistä lukuun ottamatta ehjä ja takaosa on väriltään ”normaali” tuohen pehmeän ruskea. Enpä ole ennen vastaavaa eroosiota nähnyt – onko värilähdön syynä ollut aurinko vai joku muu rasitus?

Perinteinen ilme oli vaurioitunut lopullisesti ja niinpä annoin itselleni vapaat kädet tehdä jotain uutta. Halusin kokeilla vahausta, sillä pidän tuohen tekstuurista. Vahauksella uskoin yksityiskohtien säilyvän, kun taas maalaaminen olisi peittänyt pintaa liikaa.

 


Valitsin pintakäsittelyyn Osmo Colorin puuvahan, joka on hengittävä ja luonnollinen. Tuohen omaa sävykirjoa olisi ollut vahauksella mahdotonta saavuttaa, joten päädyin yhtenäiseen tummaan sävyyn 3169 / Noki. Meillä on sisustuksessa paljon luonnon sävyjä, ja mielessäni visioin että tummana kori toisi rauhalliseen väripalettiin kontrastia.

Ennen vahausta pesin ja tuuletin korin. Vaha on todella riittoisaa ja vaahtomuovisiveltimellä sai todella ohuesti hangata ja työstää ettei punoksien reunoihin jäänyt lammikoita. Käsittelin etuosan kaksi kertaa ja takaosalle riitti yksi kerros. Vahausten välissä oli muiden kiireiden ansiosta viikko kuivumisaikaa.

 

Mieheni pyöritteli aluksi silmiään ”radikaalista” projektistani, mutta on jo alkuihmetyksen jälkeen tottunut uuteen pintaan. Omaan silmään Noki oli paras sävy ja tuohen yksityiskohdat tulevat todella kauniisti esiin. Jälki on kuitenkin ehkä liian kiiltävä. Toistaiseksi annan korin olla näin ja se saa rauhassa etsiä paikkaansa. Tällä hetkellä se on keittiössä tuvan talonpoikaiskaluston seurana.

Tuohi on itselleni niin arvokas ja hieno materiaali, että ehjää koria en olisi lähtenyt muokkaamaan. Nämä ovat kuitenkin jokaisen omia makuasioita. Ensi kesän suunnitelmista en vielä tiedä, mutta taidanpa ehdottaa eläkeellä olevalle isälleni että kiskotaan mökkimailta tuohea ja hän saa opettaa minulle punontaa.

Ensimmäinen katsaus remppakesään: mökin pintaremontti

Instagramin puolella olenkin jo fiilistellyt tulevaa saunaremonttia, mutta sen lisäksi tämän vuoden remonttiagendalla on vanha mökki. Rakennus koostuu pienestä eteisestä, tuvasta ja vanhasta saunasta. Ikkunoista arvioisin mökin olevan 60-luvulta. Mökkiä on huollettu ja päivitetty vuosien mittaan, mutta nyt saaristoilmaston piiskaamat pinnat huutavat kunnostamista. Tuunattavaa pinta-alaa on n. 22 neliötä ja asumistarpeet monenlaiset. Kurkataan sisälle ja kartoitetaan lähtötilannetta tarkemmin. (Varoitus lastulevyn vienosta hajusta kylmässä mökissä.)

Eteinen on todella pieni läpikulkutila entiseen löylyhuoneeseen ja tupaan. Vanhat kellastuneet paneloinnit ja muurin vaaleanroosa laasti riitelevät keskenään. Tarkoituksena on ottaa löylyhuoneen ovi ja väli-ikkuna pois, jotta saamme niin eteiseen kuin tulevaan keittokomeroon lisää säilytystilaa. Tilaa pitää maksimoida, sillä lähivuosina muutamme mökkiin evakkoon kun alamme rempata taloa. Sekä eteisessä että entisessä löylyhuoneessa seinäverhoilu vaihdetaan sisar- tai sormipaneeliin.

Siirrytään seuraavaksi tuvan puolelle. Takka on talon sydän ja meillä se on mökin vanha helmenvihreä Porin Matti. Toimivuutta emme ole vielä testanneet, mutta toivon että saamme sen käyttöön. Luukku pitää joka tapauksessa vaihtaa, sillä siitä on ironnut vasemmasta yläkulmasta palanen. Varaosien metsästykseltä ei siis säästytä! Mukava artikkeli Porin Matin historiasta löytyy muuten täältä.

Mökin sisustuksen värimaailma on vielä hieman pohdinnassa. Kattolaudoitus tulee peittävällä valkoisella kauttaaltaan ja uudet seinäpaneloinnit eteisessä ja tulevassa keittokomerossa (vasemmalla) toki käsitellään, mutta ei maalata. Keittiössä ja eteisessä muurilaasti uusitaan valkoiseksi vastapanoiksi puupaneloinnille.

Täällä tuvan puolella kuitenkin pidän harmaasta muurista todella paljon. Haluankin yhtenäistää tämän tilojen ”rajan” kauttaaltaan harmaalla ja myös selventää ja harmonisoida seinäpinta-alaa. Olen suunnitellut Porin Matin vasemmalle puolelle halkopinolle korkean muuratun avohyllytilan puisen elementin tilalle . Eteisen ovi saa toimia harmaalle seinäpinnalle kontrastina, ja keittokomeron puoleinen sisäänkäynti jätetään avonaiseksi.

Mökki on vanha ja täällä näkyy pintoja eri vuosikausilta. Tuvan puolella on mm. uusittu pinnat ihan viime vuosina. Tällaiseen matalaan pieneen mökkiin leveät vaakalaudat ovat kuitenkin raskaat ja mökin alkuperäiselle arkkitehtuuriaikakaudelle vieraat. Ajan kerrostumat tulevat näkymään mökissä tulevaisuudessakin, sillä haluan hyödyntää sitä mitä hyödynnettävissä on ja saada tänne vanhaa, lämpöisen modernia fiilistä.

Saaressa rakentaminen on sikäli motivoivaa, että kaiken tavaran tuonti ja vienti muuttamisesta, roskiin ja rakentamiseen on sekä hankalaa että kallista. Se onkin pistänyt tehokkuuden ja tarpeellisuuden minulla ihan uuteen perspektiiviin. Niinpä näillekin paneeleille pitää keksiä jotain uusiokäyttöä jossain muualla ja kaikki hankinnat miettiä ja mitata erityisen tarkkaan.

Vaikka remppa-aikataulu onkin vuodelle joustava, haaveena on että pääsen vilttien kanssa uudelle terassille syksyiselle aamukahville. Sitä ennen kuitenkin tehtävälista on pitkä niin ulkomaalauksen, sisäpintojen ja terassin rakennuksen tiimoilta. Vuosi on ollut hyvää aikaa miettiä tarpeita ja haluaja mökin suhteen, mutta nyt sormet syyhyävät jo päästä hommiin. Viime kesänä hainkin jo vauhtia aloittamalla ikkunoiden kunnostuksen.

Blogin toinen mahdollisuus ja uudet toiveet

Aloitin Pala saaristoa -blogin vuosi sitten uuden kotimme innoittamana. Ostimme pienen palan saaristoa, oman tuvan ja perunamaan. Tiedossa oli ja on elämän pituinen matka luontoon ja paikkojen rapsutus vanhassa torpassa. Olen onnellinen tästä muutoksesta, remonttisuunnitelmista ja uudesta elämänrytmistä. Omalta blogilta toivoin tuolloin inspiraatiota, yhteisöä ja energiaa.

Kuinkas kävikään? Sisustusblogien vanhana ystävänä en tuntenutkaan oloani kotoisaksi inspiraatiokollaasien ja kulutuskulttuurin pyörteissä. Inspiroidun taitavasti työstetyistä kollaaseista,mutta omassa bloggaamisessani koin tässä sortuvani ”pikaruokailuun”. Rakastan oivaltavaa muotoilua, arvostan käsitöitä ja saan voimaa jatkuvasta huonekalurumbasta kodissani,  Toisaalta sisustaminen tapahtuu kontekstissa ja omalla estetiikan tajulla on vahvat juuret ja arvot. Viikottaisen kaupungin ja maaseudun välillä ramppaamisen sekä stressaavan töiden ja työttömyysjaksojen välillä jojoilun vuoksi en puolestaan väitä olevani hidastamisen mestari tai tekeväni käsikirjaa saaristosta. Oli vaikeaa saada kiinni, mihin minulla oli tarve keskittyä.

Ajatuksiani nykyajan elämästä maaseudulla ja meren armoilla oli vaikea kirjoittaa auki matkan alussa. Kuka hullu haluaa asettua aloilleen mökkikansan keskelle ja vaikeuttaa arkeansa? Omat olemisen tilat ja muodot eivät sovi yhteen työelämän kanssa, vaikka etätyötä on liputettu jo vuosia ja hyvinvointitrendi jyllää niin työelämässä kuin mediassa. Om jag kan inte prata svenska? Ja toisaalta voiko tunteita herättävän perinnerakentamisen ja pinnallisen sisustushömpän keskellä ottaa kantaa luonnonsuojeluun ja Itämeren tulevaisuuteen? Jostain syystä kannoin harteillani raskaita paineita monesta asiasta, vaikka tämä on vain yksi pala saaristoa tässä ajassa, tällä saarella ja yhden kolmekymppisen aloilleen asettuvan esteetikon silmin.

Pitkällä blogitauolla toiveeni ovat hioutuneet. Elän ja hengitän visuaalisesti niin seinien sisällä kuin luonnossakin. Harrastan valokuvausta ja Instagram on palvellut siinä hyvin, mitä blogiltani alussa toivoin: inspiraatiota, positiivista energiaa ja yhteisön vuorovaikutusta samoista asioista innostuvien kesken.  Tarve sanoittaa ja dokumentoida tätä elämänmuutosta on kuitenkin suurempi kuin mitä instan muistiinpanoissani saan kiinni. Siksi annan blogilleni uuden mahdollisuuden.

Tämä Pala saaristoa -blogi toimikoon paikkana syventyä. Home ja life improvement. Ajatukseni ja teemat saavat piirtää Itämeren rannalla elämisen ja asumisen laajaa skaalaa. Tuuliajolla en halua olla, ja siksi sitoudun viikottaiseen kirjoitusrytmiin. Pidätän kuitenkin oikeuden valita kielen tarkoituksen mukaan – haluan kirjoittaa äidinkielelläni, toisinaan kuitenkin pohdin englanniksi ja joskus kuvat kertovat kaiken.

Tervetuloa matkalle mukaan ja ilmianna oma blogisi! 🙂

Saara